Matka kävi onnellisesti, ja elokuun 14 päivänä nousivat korkeat vieraat maihin Danzigissa, ja heidät otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla.
Mutta hyvät välit eivät kestäneet kauan, kiitos siitä katolilaisten vaikutukselle. Suurin osa väestöstä oli protestanttista, ja sillä oli vanhojen vapauksien ja oikeuksien mukaan muutamia kirkkoja huostassaan jumalanpalveluksiaan varten. Mukana seuraavat katoliset papit eivät jättäneet siitä ilmoittamatta kuninkaalle. Ja kuninkaan uskonkiihko oli palavampi kuin tavallisesti. Hän oli aivan äskettäin kieltänyt evankeliset pitämästä jumalanpalveluksiaan Krakovassa, Posenissa, Vilnassa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut sisartaan omistamaan katolista oppia, oli hän kuitenkin karkoittanut hänen pappinsa.
Matkalla Weikseliä alaspäin oli hän tuominnut hylyiksi Thornin ja
Elbingin evankeliset kirkot, miksei hän samoin istuisi oikeutta
Danzigissa? Hänen katoliset pappinsa kehoittivat häntä siihen.
Anna neitsyt seisoi kannella hieman loitommalla. Hän kuunteli puhetta, mutta ei virkkanut sanaakaan. Silloin lähestyi Malaspina.
"Armollinen herra", sanoi hän lempeällä, sointuisella äänellään, "huomenna saarnataan evankeliumia siitä, kuinka Vapahtaja meni temppeliin ja ajoi sieltä ne, jotka ostivat ja myivät ja tekivät herranhuoneen ryövärien luolaksi… ettekö te tahdo tehdä samoin?"
"Tahdon, tosiaankin!" huudahti Sigismund. Anna loi salamoivan silmäyksen pappismieheen, ja tämä vastasi siihen. Niin he seisoivat tuokion vastatusten, kukaan ei tiedä mitä he lukivat toistensa silmistä, mutta molemmat olivat kalmankalpeat kääntyessään pois.
Ture Bjelke ja Eerik Sparre käyttivät kaiken puhelahjansa ehdotusta vastustaakseen. He sanoivat kuninkaalle, että niin väkivaltainen menettely loukkaisi koko Ruotsin kansaa, joka luonnollisesti odottaisi samallaista kohtelua.
Huhu asiasta levisi pian kulovalkeana kauas ympäristöön. Danzigin väestö pelkäsi, että kuningas joukkojensa avulla aikoi riistää kaupungin vapaudet ja oikeudet. Maistraatti valmistautui kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, ja alempi kansa ilmaisi äärimäistä katkeroitumista, niin pian kuin puolalaiset sotamiehet näyttäytyivät kaduilla. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että muutamat työmiehet, jotka kantoivat suurta rautatankoa ahtaalla kadulla, tulivat erään puolalaisten herrojen heitukan kanssa vastatusten.
"Tieltä pois!" karjaisivat kantajat, mutta kun heitukka ei noudattanut kehoitusta, sai hän sysäyksen rautakangesta.
Vimmastuneena hän veti miekkansa ja löi muuatta kantajaa käsivarteen.