Kaikissa kirjeissään oli herttua pyytänyt ja kehoittanut Sigismundia suosiolla hyväksymään Upsalan päätöksen ja vahvistamaan evankelisen opin Ruotsissa, muuten saattoi syntyä suuria levottomuuksia, sillä ei herttua eivätkä säädyt aikoneet luopua vakaumuksestaan.
Danzigissa käsiteltiin kysymystä suullisesti.
"Teidän Majesteettinne täytyy ajatella", sanoi Eerik Sparre, "kuinka vaikeaa on oleva pitää valtikkansa alla niin suurta, mutta kaukaista valtakuntaa kuin Ruotsia, jollei kuningas ole sen asukkaiden rakastama".
"En tahdo ketään uskonoppinsa tähden rakastaa tai vihata", virkkoi Sigismund uutterasti vuoleskellen pikku rasiaa, jonka hän aikoi lahjoittaa kuningattarelle.
"Teidän armonne on lapsuudestaan saakka tunnettu hartaasta innostaan ja rakkaudestaan katoliseen oppiin, ja se on herättänyt epäilyksiä Ruotsin luterilaisissa asukkaissa!"
"Vaikken tahdo ketään oppinsa tähden rakastaa tai vihata", sanoi kuningas hajamielisesti, kaikin voimin hieroen rasiaa saadakseen sen kirkkaaksi.
"Uskollisena alamaisena olen velvollinen sanomaan, että näitä epäluuloja on suuresti lisännyt ankara menettely luterilaisia kohtaan Puolassa, eikä ole vaikea ennustaa, että yleinen levottomuus tulee lisääntymään, kun saapuu tieto meteleistä täällä Danzigissa."
"Aiotaanko minut tehdä syypääksi kansanmellakoihin?" Kuningas jatkoi hierontaansa entistään innokkaammin.
"Siitä voi olla eri mieliä. Mutta varmaa on, että teidän armonne saavuttaisi menetetyn alamaistensa rakkauden parhaiten takaisin avoimesti ja vapaaehtoisesti tunnustamalla Upsalan päätöksen; se rauhoittaisi myös ainaiseksi ruotsalaisten väkivallanpelon."
Nyt ei rasia voinut enää kirkastua. Kuningas nousi. "Olkaa varma, tahdon tehdä kaiken minkä voin rakkaiden ruotsalaisteni hyväksi, mutta velvollisuuttani ja omaatuntoani vastaan toimimaan ei minua kukaan saa… Nyt täytyy minun mennä kuningattaren luo." Ja niin poistui hurskas kuningas.