"Siihen en suostu", sanoi Sigismund pontevasti. "Kuninkaallinen käskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka vähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!"
"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille", vastasi Kaarle. "Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen tulla pitemmälle."
Juhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen lukuisan seurueensa keralla.
Mutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut mukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä mahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää, ja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko komeuden.
Ihanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja korkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä pimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta ruumissaattue kunniamerkkeineen… sen jälkeen nuori kuningas… sitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana prinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät, kun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina Stenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut hautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren Kustaa herttuan keralla.
Soihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen kirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa katsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku joukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen nopeudella suusta suuhun.
"Kas, antikristus!" huudettiin.
"Pois ilmestyskirjan peto!"
"Hän on paavin kätyri!"
"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!"