Anna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli ostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin, jonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä käsivarresta.
"Katsos raukkoja", sanoi hän, "he käyvät melkein avojaloin paksussa lumessa. Eikö se ole hirveää?"
"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet… tule, ottakaamme lapset mukaan."
Märta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän. Palvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta edellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti puettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.
Suutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän lupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.
Valittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin suurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.
Mutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa.
Oliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?
"Mitä nyt teemme?" kysyi Märta pelästyneenä.
"Ottakaa minun kukkaroni", kuului ääni heidän takaansa, ja kun he kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin. Puolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.
Anna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. "Oletteko seurannut tänne jälestämme?"