"Mutta minä olen Sigismundille luvannut puolustaa Kalmaria viimeiseen saakka", vastasi Juhana. "Ja minun täytyy pitää valani."
"Lupaukset Sigismundille!" puuskahti Eerik herra. "Milloin kaikkien pyhimysten nimessä hän on puolestaan pitänyt lupauksensa? Hän ei pidä niitä edes uskonveljilleenkään, kuinka silloin voitte olla niin mieletön, että voitte uskoa hänen menettelevän paremmin kerettiläisiä kohtaan?"
"Minä uskon Sigismundista parempaa", puuttui Margareta rouva puheeseen. "Varmaankin hän ensi avovedellä tulee meille apuun."
"Jalo rouva, soisin voivani olla yhtä luottavainen kuin te", vastasi
Beckes. "Mutta tunnustan, etten voi."
"Entä sitten", huusi Juhana Sparre tarraten kiinni vanhassa rohkeudessaan. "Ette suinkaan luulle, että talonpoikaiskuningas rupeaa tavoittelemaan päätäni?"
"Sinun ja monen muun", tokaisi Eerik herra. "Kun leijona saa maistaa verta, lipoo se kieltään janon lisää."
Margareta rouva kävi kalmankalpeaksi ja kääntyi pois. Ladislaus Beckes oli esittänyt hänelle uhkaavan vaaran, ja hän oli lopuksi sanonut, että kaikki sai riippua hänen miehestään. Mutta koskaan ei hän tahtonut neuvoa tätä antautumaan, sen kielsi hänen ylpeytensä, ja omasta puolestaan meni hän mieluummin kuolemaan.
Juhana herra purki kiihkeitä herjauksia herttuaa vastaan, jota ei sanonut koskaan voivansa sietää. Hän kehoitti lankoaan viemään sen vastauksen uudelle herralleen, ja Eerik Brahen täytyi palata niine hyvineen.
Mieliala linnassa oli levoton, mutta ei voitu sietää sitäkään nöyryytystä, että olisi antauduttu. —
Herttua palasi Kalmariin, melkoinen sotajoukko ja suuri aatelisseurue mukanaan.