Sotamiehet raahasivat tykit torniin ja pommitus alkoi. Mutta Ladislaus Beckes tiesi neuvon. Hän ammutti tornin maahan, ja monet herttuan miehistä saivat surmansa.
Tämä olisi voinut kostaa ampumalla linnoituksen hajalle, mutta mahtavaa rakennusta kävi sääli ja nälänhädälle oli annettava aikaa tehdä työtään.
Linnassa kävi hätä suuremmaksi päivä päivältä. Siellä syötiin hevosia, koiria ja kissoja ja joka päivä tähysteltiin merelle, eikö jo alkanut kuulua luvattua apua Puolasta.
Vihdoin toukokuun 8 päivänä nähtiin kuusi laivaa olevan tulossa
Puolan rannikolta päin.
Juhana Sparre riemuitsi, pelastuksen hetki oli lyönyt.
Södermören edustalla oli viime syksystä lähtien ollut ankkurissa neljä pientä ruotsalaista laivaa. Nämä purjehtivat Samuel Niilonpojan johdolla puolalaisia vastaan. Herttua taasen suuntasi pyhän Eerikin vallinsarvelta, joka nyt oli ruotsalaisten hallussa, kuulasateen vetten yli heitä kohden.
Niin lämmintä vastaanottoa eivät puolalaiset voineet sietää ja he vetäytyivät varovasti loitommalle. Illan suussa nousi sakea sumu, ja sen peitossa laivat palasivat Danzigiin, antautumatta enää taisteluun.
Seuraavana päivänä Gyllenhjelm purjehti neljällä laivallaan salmeen.
Sparre ja Beckes luulivat niitä danzigilaislaivoiksi ja laukaisivat iloissaan tykkinsä. Mutta ilo muuttui kauhuksi, kun nämä neljä äskentullutta laivaa laskivat aivan rauhallisesti ruotsalaisten laivojen luo Stensön varteen.
Ei ollut enää pelastuksen toivoakaan, ja kolmantena päivänä sen jälkeen ilmoitti Sparre olevansa taipuvainen antautumaan.