Tämä tapahtui elokuun 29 päivänä, ja taistelulla oli ratkaiseva merkitys. Suomalaisten päävoima lyötiin ja ajettiin pakoon, heidän tykkinsä ja ampumavaransa jäivät voittajan käsiin. Akseli Kurki pelastui väkensä vähäisten jäännösten kera Viipuriin. Hämäläiset nuijamiehet olivat kehakat huoveille kostamaan vanhaa kaunaansa, he ottivat Kurjen joukolta mitä ehtivät ja tuhosivat säälimättä pakenevia sotamiehiä.
Marttilan pitäjästä herttua riensi Helsinkiin. Hän ei tosin tiennyt, aikoivatko Kurjen pakenevat joukot Hämeenlinnaan, mutta hän oli kuullut Birger Jaarlin vanhan linnan tuskin kuukausi sitten joutuneen tulipalon uhriksi, eikä se silloin voinut antaa suomalaiselle sotaväelle varmaa turvaa.
Hänellä oli muita tuumia mielessään. Hän toivoi Helsingissä saavansa käsiinsä suomalaisen laivaston. Hän saapui sinne syyskuun 3 päivänä, mutta kolme päivää ennen oli amiraali Arvi Tönnenpoika Antti Boijen ja muutamain muiden suomalaisten herrojen kera paennut sieltä parilla laivalla Viron puolelle. Se oli pettymys, mutta muutamia hyviä aluksia, tykkejä ja ampumavaroja joutui sentään herttuan käsiin.
Hän jäi nyt Helsinkiin pariksi viikoksi, sillä hänen täytyi odottaa Turusta laivoja, joilla veisi väkensä Viipuriin. Tavallisella viisaudellaan käytti hän odotusaikaansa moniin tekoihin, jotka kaikki todistivat, kuka oli herrana maassa.
Suomen rahvaalle annettiin käsky ottaa kiinni Kurjen pakenevia sotamiehiä ja talonpojille ilmoitettiin, ettei heidän tarvinnut maksaa verojaan korkeille herroille. Niille, jotka olivat ottaneet autiotiloja ja torppia viljelläkseen, myönnettiin kymmenen vuoden verovapaus. Monille herttuan ystäville annettiin suuria maatiluksia, mutta näistä oli otettava säälimättä kaikkea, mitä herttuan sotajoukot tarvitsivat.
Helsinkiin saapui joukottain rahvasta, miehiä, naisia ja lapsia, näkemään sitä merkillistä herraa, josta kaikki puhuivat nuijasodan aikaan ja jolla, vaikkei ollutkaan saanut aikaan kaikkea mitä häneltä toivottiin, oli aina ollut hyvä sana sanottavana talonpojille. Ne, jotka olivat käyneet Ruotsissa hänen puheillaan ja pitivät häntä tuttunaan, tulivat rohkeasti aina hänen huoneeseensa, ja ystävällinen hän oli kaikille. Hän sanoi, että oli paremmat ajat tulossa, linnaleirin ja riistämisen aika oli lopussa. Suomalaisen talonpojan ei enää tarvinnut kärsiä vääryyttä, ja kun herttua oli kerran sanonut sen, kävi se kuningassanasta. Lopulta hän ei sanonut enää joutavansa heidän kanssaan puuhailemaan, vaan käski viedä terveisiä kotiin.
Illalla muutaman tällaisen päivän jälkeen päätti Kaarle käydä tervehtimässä oppinutta ja maankuulua mestaria Sigfrid Aron Forsiusta. Hän tiesi miehen asuvan kaupungin äärimäisessä päässä ja lähti yksin taipaleelle häntä etsimään.
Mestari Sigfrid oli seurakunnan pastorina nykyään, mutta ennen kaikkea oli hän tunnettu tieteellisistä tutkimuksistaan ja monista merkillisistä ennustuksistaan.
Joku poikanen näytti herttualle pitkulaisen, vaatimattoman talon, joka oli muista erillään mäenrinteen alla. Hän avasi oven ja astui pimeään, pitkään porstuaan. Sen perällä näkyi pimeänhämärässä ovi. Hän haparoi sinne ja kömpi tupaan, joka oli niin matala, että täytyi kulkea kumarassa.
Huone oli ylen vaatimaton, kalustuksena oli ainoastaan hoippuva pöytä ja muutamia puupenkkejä. Ikkunoissa oli vain muutamia lasiruutujen kappaleita; suurimmaksi osaksi olivat ne öljyttyä paperia, joka oli pingoitettu tuulen suojaksi.