Siellä näkyi olevan vuode, tuoli ja kirjoituspöytä, jolla oli muutamia kirjoja. Mutta seinällä riippui taitehikas kello, ja nyt sen lyödessä seisoi taululla ajan vertauskuva, mies viikate ja tiimalasi kädessään. Viimeinen lyönti helähti, ja kuva oli poissa.
"Kello on varmaankin miehenne omaa työtä?" kysyi herttua kovasti kiintyneenä asiaan.
"Niin se on. Lähtekäämme nyt häntä etsimään." Hän meni edeltä pienen umpinaisen aidan ylitse, avasi lauta-aidan veräjän, viittasi herttuaa seuraamaan ja nousi mäenrinnettä ylöspäin.
Päivällä oli ollut myrsky, mutta nyt oli syyskuun taivas tummansininen ja kirkas, tuikkivain tähtien peittämä. Ilma oli leuto, melkein lämmin, ja kuu nousi parhaallaan taivaan rannalta.
Mikään ei täällä mäellä varjostanut näköpiiriä, illan hiljaisuudessa oli kaikella rajattoman majesteetillisuuden leima. Ainoastaan levottomassa ihmissydämessä kiehui ja kuohui, ilman lepoa ja rauhaa.
Kaarle tunsi sen ja taivutti nöyrästi päänsä seuratessaan naista, joka yhä kulki hänen edellään. Kivikkoa ja somerikkoa olivat he vihdoin joutuneet pienelle ylätasangolle, joka oli kukkulan ylimmällä harjalla.
Täällä näkivät he kirkkaassa tähtien tuikkeessa miehen puoleksi makaavassa asennossa. Hän oli puettu vanhaan takkiin, joka oli huolellisesti kääritty hänen ympärilleen, ja hän nojasi kyynäspäällään kalliota vasten varaten päätään kädellään.
Oikeassa kädessään oli hänellä teräspiirrin, jolla hän tuontuostakin teki merkkejä suureen pergamenttilehteen. Luultavasti se oli tähtikartta, jonka kuviot ja suhteet hän tunsi niin tarkoin, ettei hänen tarvinnut pinnistää silmiään pimeässäkään. Hän ei nähnyt tulijoita, ympäristöä ei hänelle ollut olemassakaan. Kärsimätön herttua katsoi hyväksi ilmoittaa läsnäolonsa rykäisemällä.
"Mitä tahdot, Anna? Olenhan sanonut, ettei kukaan saa häiritä minua", virkkoi oppinut mies.
"Täällä on vieras oppinut herra, joka tahtoo puhutella mestaria", vastasi vaimo nöyrästi.