Stålarm seisoi kuin ukkosen lyömänä. Sitten neuvotteli hän muun päällystön kanssa, ja kaikki olivat mitä katkerimmin suutuksissaan Sigismundia kohtaan. Hän joko ei ollut lainkaan lähettänyt Farensbachia tai niin myöhään, ettei tämä ollut ehtinyt koota miehistöä.
Mihin nyt oli ryhdyttävä? Kaikki olivat sitä mieltä, että linnoitus oli luovutettava, ja Stålarm, joka nyt oli aivan masennuksissa, yhtyi tuumaan.
Syyskuun 9 päivänä lakkasi ampuminen ja neuvottelut alkoivat.
Herttualle laadittiin kirjelmä, jonka paitsi päällystöä olivat allekirjoittaneet myös ratsumiesten ja sotamiesten edustajat. Siinä valitettiin sotaväen vaikeaa asemaa, kun he eivät tienneet, ketä herraa tottelisivat. Nyt olivat he kuitenkin alkaneet käsittää, mitä vahinkoa valtakunnalle koitui siitä, että sen jäsenet uhrasivat toisiaan teuraspenkille, ja luulivat kärsineensä kylliksi uskollisuudestaan Sigismundia kohtaan. Sentähden pyysivät he herttuaa olemaan heidän armollinen herransa ja jättämään vihat sikseen ja vilpittömästi vakuuttamaan heille henkensä ja omaisuutensa. Sen jälkeen seurasivat ehdot, joissa seikkaperäisesti määriteltiin täydellinen menneisyyden unhotus ja sitoumus, että he tästälähin olisivat herttualle uskollisia ja kuuliaisia.
Stålarm kirjoitti erityisesti herttualle ja koetti osoittaa, että hän oli kärsinyt häväistystä hyväntahtoisuudestaan herttuan palvelijoita kohtaan ja että hän oli estänyt useita kuninkaan suunnittelemia juonia. Jaakkima Scheel kirjoitti hänkin ja pyysi hartaasti anteeksiantoa rikollisille.
Nämä kirjeet saapuivat Helsinkiin syyskuun 16 päivänä ja seuraavana päivänä lähetettiin vastaukset. Herttua selitti, että linnanpäällystön oli vastattava valtakunnan säädyille, toistaiseksi heidät oli säilytettävä vankilassa. Miehistö sai lähteä linnasta ja joka mies viedä mukanaan niin paljon kuin jaksoi kantaa.
"Maankavaltajat saavat toistaiseksi olla epätietoisina kohtalostaan", ajatteli herttua. Hän luotti siihen, että Scheel kyllä voi toistaiseksi pitää yllä järjestystä kaupungissa ja linnassa. Nyt halutti häntä vierailla Viipurissa, Torkel Knuutinpojan vanhassa linnassa, johon Akseli Kurki oli vienyt armeijansa tähteet ja jossa varustauduttiin tarmokkaaseen vastarintaan.
Akseli Ryning lähetettiin maitse ratsuväen keralla, herttua taasen purjehti jalkaväen kera meritse. Syyskuun 21 päivänä nousivat joukot maihin Viipurin luona.
Heidän edessään oli Suomen etevin linna niin kokoonsa kuin lujuuteensakin nähden. Kustaa Vaasan aikoina oli oivallisia muureja edelleen lujitettu ja linnoitukseen katsottiin mahtuvan 6-7,000 miestä. Nyt oli siellä ainoastaan 3,000, ja turhat olivat kaikki väennostot. Kylästä kylään oli kulkenut huhu herttuan voitoista… ja kansako taistelisi häntä vastaan, talonpoikain ystävää, joka oli luvannut heidät vapauttaa laittomista veroista? Ei, niin hulluja he eivät olleet!
Tässä ahdingossa vihdoinkin kuultiin jotakin siitä apujoukosta, jota Stålarm ja Kurki olivat niin kauan turhaan odottaneet. Farensbach marssi tosiaankin pikamarssissa poikki Vironmaan Viipurin avuksi.