Herttua oli kuullut toisilta, että niin oli laita, ja käski, että nuori mies oli tuotava hänen luoksensa.
Se tapahtui, ja kohteliain sanoin pyysi Fleming, ettei hänen ajattelemattomuuttaan pidettäisi rikoksena, vaan että hän armosta saisi vapautensa.
Kaarlen edessä seisoi hänen katkerimman vihollisensa, poika. Mutta hän ei ollut isäänsä, ja sitä paitsi oli hän hyvin nuori.
"No hyvä", sanoi Kaarle, "minä annan anteeksi ehdolla, että luovut
Sigismundin palveluksesta ja liityt tästä päivästä minuun."
"Armollinen herra", vastasi Fleming, "minulla ei ole mitään pätevää syytä rikkoa sitä uskollisuudenvalaa, jonka olen vannonut kuninkaalleni! Siitä huolimatta", lisäsi hän notkistaen toisen polvensa, "pyydän teidän ruhtinaalliselta armoltanne nöyrimmästi armahtavaisuutta."
Kas, poika oli sittenkin isäänsä! Sama uhma suun ympärillä, sama silmänluonti! Tiikerinpennulla ei vielä ollut kynsiä, joilla raapia, mutta odotahan vain, odota vuosia kymmenisen… Herttuan silmät leimahtivat yhtäkkiä, ja hän huudahti kiihkeästi: "Mikset kunnioita minua molemmin polvin!"
"Sen kunnian säästän Jumalalleni ja kuninkaalleni", vastasi Fleming uhmaten.
"Osoitat selvään, ettei käpy kauas puusta putoa", vastasi herttua ankarasti. "Näen selvään, mitä sinulta vastaisuudessa saa odottaa, jos jäät eloon. Saat sentähden vastata puolestasi tuomioistuimen edessä."
Kutsuttiin vahti, ja se vei hänet pois. Stålarm oli aivan epätoivoissaan siitä kohtalosta, joka odotti Juhana Flemingiä. Hän pyysi ja rukoili tuomareita ottamaan hänen henkensä, mutta säästämään Juhana herraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa.
Tähän ei kiinnitetty mitään huomiota, kaikki syytetyt tuomittiin isänmaan kavaltajina menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.