Tuomarit lisäsivät sen toivomuksen, että tuomion toimeenpaneminen lykättäisiin, kunnes säädyt ehtisivät sen tarkastaa. Heitä värisytti oma menettelynsä. Mutta näillä miehillä oli siksi vähän moraalista rohkeutta, että he tuomitsivat ainoastaan ankaran ja pelätyn herransa tahdon mukaan.
Kaarle sitävastoin näki Ruotsin ja Suomen yhtenäisyydellä ja uskonpuhdistuksella olevan tulevaisuutta ainoastaan silloin, jos hän raivasi pois esteet, nimittäin vallanhimoisen aateliston, joka omia etujaan etsien toimi Sigismundin puolesta.
Hän ei voinut eikä tahtonut yksin kantaa vastuuta, ja jos valtaneuvosten joukossa olisi ollut lujia ja rehellisiä miehiä, olisi moni väkivallan työ jäänyt tekemättä. Mutta he olivat ainoastaan hänen tahtonsa välikappaleita, ja niin hän oppi halveksimaan heitä ja luottamaan ainoastaan itseensä.
Lähiseudun aatelin, sotaväen, porvariston ja talonpoikain ollessa läsnä luettiin tuomio vielä kerran, ja kuolemaantuomitut polvistuivat.
Herttua oli saapuvilla, ja kun hän kulki Flemingin ohi, virkkoi tämä:
"Teidän ruhtinaallinen armonne, antakaa armon käydä oikeuden edellä!"
"Olet hylännyt armon ja anteeksiannon, kun se sinulle tarjottiin", vastasi herttua ankarasti. "Nyt on tuomio langennut eikä minulla ole oikeutta sitä muuttaa."
Mestaus oli määrätty lauantaiksi marraskuun 12 päiväksi. Stålarm ja Kurki olivat lähetettävät Ruotsiin vastaamaan oikeudessa, muut sitä vastoin saivat heti kärsiä rangaistuksensa.
Kuolemaantuomittujen joukossa oli nuori mies, Olavi Klaunpoika, Juhana Flemingin avioton veli. Heidät oli kasvatettu yhdessä, ja he olivat tehneet veljesliiton keskenään.
Juhana ei voinut ikinä uskoa, että herttua ottaisi Olavi Klaunpojankin hengen. Hän kirjoitti äidilleen pyytäen, että rakas kasvinveli saisi hänen kuolemansa jälkeen ottaa omakseen isän nimen ja vaakunan.