Suurimman osan yöstä kirjoitti hän toista kirjettä, jonka hän repi rikki moneen kertaan, ennenkuin siitä tuli hänen mieleisensä. Siinä puhuttiin rakkaudesta, joka oli niin puhdas ja viaton, että varmaan kesti vielä toisessakin maailmassa. Ainoastaan rakastettuaan kohdatakseen olisi hän tahtonut elää, nyt toivoi hän tämän pian tulevan jälestään, ja avosylin oli hän ottava hänet vastaan.
Kirje oli osoitettu rouva Elina Flemingille, ja hän uskoi sen vanhalle henkipalvelijalle. Samalla lähetti hän äidilleen sormuksen ja sellaiset terveiset, että hän tiesi kuoleman päättävän kaiken kurjuuden ja vievän oikeaan iloon. Siellä toivoi hän heidän jälleen tapaavan toisensa.
Lauantaiaamu oli käsissä, ja kun hänet kutsuttiin, lähti hän epäröimättä viimeiselle tielleen.
Keihäspiiriä ympäröi taaja väkijoukko. Juhana Fleming tervehti ystävällisesti ja sanoi jäähyväiset tuttavilleen.
Pappi, joka kulki hänen rinnallaan, sanoi sitten, että nuori herra oli osoittanut tyyneyttä ja luottamusta, joka saattoi olla opiksi monille.
Mutta kun he olivat ehtineet keihäspiirin sisälle ja Fleming jättänyt vaippansa ja lakkinsa palvelijalle, kulki hän kierroksen ympärinsä ja katseli surmalaitteita.
Silloin värähti tuskan ilme nuorilla kasvoilla ja hän repäisi takkinsa auki niin kiihkeästi, että napit irtautuivat ja sinkosivat hänen ympärilleen.
Tämän nähdessään riensi pappi luo.
"Herra, herra, ei niin kiihkeästi", sanoi hän lempeästi.
"Rukoilkaa ensin Jumalaa kaikkivaltiasta!"