Kasvoille palasi entinen tyyneys. "Mielelläni tahdon tehdä sen!" huudahti hän ja notkisti molemmat polvensa. Ristissä käsin oli hän kauan vaipuneena rukoukseen. Hänen takanaan seisoi pappi kyynelsilmin ja yhdisti rukouksensa hänen rukoukseensa. Heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus.
Fleming nousi, katseli ympärilleen, tervehti kaikkia ja pudisti lähimpäin tuttaviensa kättä. Mutta toria ympäröivät ikkunat olivat täynnä uteliaita katsojia, enimmäkseen rouvia ja neitsyitä. He itkivät ja vaikeroivat liehuttaessaan hihojaan.
Fleming kääntyi sen jälkeen ympärillä seisovaan väkijoukkoon päin ja sanoi: "Tahdon täten ilmoittaa, että hengellisesti katsoen tunnen olevani vikapää kuolemaan, johon minut on tuomittu, vieläpä iankaikkiseenkin kuolemaan, jos Jumala tahtoo minua rangaista vanhurskautensa jälkeen. Mutta inhimillisesti katsoen olen syytön enkä katso olevan kuolemaani mitään muuta syytä kuin että hänen ruhtinaallinen armonsa tahtoo hävittää sukuni sukupuuttoon, mikä nyt tapahtuukin."
Syntyi kiihkeä hälinä, muutamat puhuivat herttuan puolesta, toiset häntä vastaan. Silloin huudahti Juhana Fleming yli melun:
"Missä on tuomioni? Milloin minut on tuomittu, kuulusteltu, todistettu syypääksi? Minua vastaan on valehdeltu, kuten petturit ja lurjukset tekevät!"
"Viekää hänet takaisin vankilaan!" huusivat Kaarlen puoluelaiset.
"Hän on saava kovemman tuomion herjaussanoistaan herttuaa kohtaan."
"Ei", vastasi Fleming. "Kun olen kerran tullut tänne omin jaloin, ei kukaan saa minua hyvällä palaamaan takaisin! Jätän asiani Jumalan kaikkivaltiaan huomaan. Hän, kaikkinäkevä ylituomari, ratkaiskoon, kuinka oikeudenmukaisesti minut on tuomittu."
Hän meni nopeasti teloittajan luo, antoi hänelle vaaterahaa ja sanoi:
"Tehkää tehtävänne, mutta tehkää se ripeästi."
Sen jälkeen veti hän paitansa alas, polvistui, ummisti silmänsä, ja hänen päänsä putosi.