"Niin, Sigrid, teen sinun hyväksesi enemmän kuin olen tehnyt kenenkään muun hyväksi. Veljeni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu ihminen maailmassa ja kun paljastan hänen virheensä ja heikkoutensa sinulle, tapahtuu se teidän molempain pelastukseksi. Tahdon estää hänet tekemästä synnin, jota ei voisi koskaan sovittaa, ja tahdon pelastaa sinut joutumasta uhriksi."
"Ymmärrän, ymmärrän!" huudahti Sigrid elostuneena.
"Silloin voit sinäkin olla minulle avuksi. Hänelle koituu läksytys suuremmaksi avuksi, jos se tulee sinulta."
"Tahdon antaa sen hänelle. Ja nyt luulen, että voinkin sen."
Anna syleili ja suuteli nuorta tyttöä. "Teet minut velalliseksesi", sanoi hän.
Sigrid sulkeutui pieneen huoneeseen. Kuta suurempaa kiitollisuutta hän tunsi prinsessaa kohtaan, sitä enemmän kiihtyi hänen ynseytensä kuningasta kohtaan, häntä, joka tahtoi maksaa hänen alennuksensa kurjalla kullallaan.
Hän kuuli ääniä, kuningas oli tullut. Hän avasi varovasti pikku luukun. Kuningas näkyi istuvan sohvassa, ikävystyneenä ja tyytymätönnä, ja kun prinsessa samassa tuli sisään, huudahti hän:
"Minä saan sinua odottaa; olen tottunut siihen, että muut odottavat minua."
"Muilla varmaankin tarkoitat alamaisiasi", sanoi Anna ja asettui hänen vierelleen. "Minä en lukeudu niihin", lisäsi hän ja pani olalleen pienen tyynyn, jota vasten kuningas heti nojasi päänsä.
"Minkä aseman sitten otat itsellesi?"