Mestari Jonas piti pienen miellyttävän puheen ja toimitti vihinnän. Koko hääväen valtasi hiljainen juhlallisuus, kaikki olivat aivan liikutetut nähdessään sitä hellää huolenpitoa, jota Sigrid osoitti rammalle miehelle.
Onnittelujen jälkeen alkoi kestitys, ja nyt pääsivät kielet liikkeelle. Morsianta ylistivät kaikki, ja ken tuli tarkastelleeksi mestari Jonasta, hän näki, että Sigridille sykki useampikin kuin yksi sydän.
"Minä ihailen enimmän morsiamen hellyyttä Gottfriedia kohtaan", sanoi rakennusmestari Ragvaldinpoika, tuskin kolmikymmeninen mies, joka kulki kainalosauvoilla hänkin. "Sitä minäkin ihmettelen", tokaisi hänen vaimonsa. "Jos sinulla olisi tapaturmasi sattunut ennen häitämme, ei niistä olisi tullut mitään."
"Olisihan silloin jäänyt yhtä onnettomuutta vähemmälle", vastasi mies.
"Ja 100,000 taalaria vähemmälle myös", tokaisi eukko.
"Väliin kelpaa noitakin kullalla silattuna", vastasi mies lynkaten pois morsiusparin luo.
"Vaikkei olisikaan kaunotar, saa kai sentään elää, ja minua muuten liikuttaa vähät mitä sinä sanot."
Enempää ei mies kuullut. Hän muuten tiesi vanhastaan, että viimeinen sana oli oleva hänen vaimonsa.
Mestari Jonas pani merkille sen tyytymättömyyden, jolla prinsessa silmäili vanhusta.
"Armollinen neiti", sanoi hän, "hän ei ole niin ilkeä kuin näyttää. Nyt esimerkiksi on hän pyytänyt asua minun luonani muutamia päiviä, kunnes nuori pari ehtii kotiutua."