Vaunut vierivät hurjaa vauhtia katua ylös, toista alas. Oli tullut aivan pimeä ja vauhti oli vähitellen hiljennyt, kunnes hevoset melkein käymäkyytiä menivät suuresta porttiholvista sisälle.
"Luulen, että olemme palanneet linnaan", sanoi rakennusmestari pinnistäen näköään minkä suinkin voi.
"Elä viitsi luulla mitään, vaan auta minut täältä", nyyhkytti hänen aviopuolisonsa.
"Rakas Erika…"
Vaununovet temmattiin auki molemmilta puolin, ja ennenkuin Erika oli ehtinyt päästää ääntäkään, oli hänen suunsa ympäri kiedottu liina, muuan mies otti hänet käsivarsilleen ja toinen kuiskasi: "Olkaa hiljaa, teille ei tapahdu mitään pahaa."
Ragvaldinpoika tahtoi rientää jälkeen, mutta hänen kainalosauvansa olivat poissa ja käsi pantiin hänen suulleen. "Jos sanotte sanankaan, olette surman oma!"
"Mutta selittäkää edes…"
"Odottakaa, saatte selityksen aikanaan." Molemmat vaununovet suljettiin, ja toisella ovella oli vartiomies.
Erika oli kannettu useita portaita ylös ja vihdoin erääseen huoneeseen, missä hänet varovasti laskettiin erääseen sohvaan. Peite otettiin hänen kasvoiltaan ja hänet jätettiin yksin.
Hän toipui jotensakin pian säikähdyksestään, tempasi harsonkin silmiltään ja katseli huoneessa ympärilleen.