"Pyytäisin nöyrimmästi pienen vyyhden kultalankaa", tuli väräjävällä äänellä.
"Kultalankaa?" huudahti herttuatar. "Ja kokonainen vyyhti lisäksi? Vaatimuksesi eivät ole vähäiset." Hän nakkasi niskojaan ja kääntyi tyytymätönnä pois.
Mutta nuori tyttö seisoi paikoillaan. Jollei hän voinut täyttää neitsyille antamaansa lupausta, oli näiden itsensä pakko kääntyä armollisen rouvan puoleen. Kenties keksittäisiin hänen pikku juonensakin, ja silloin viimeinen villitys olisi pahempi kuin ensimäinen.
Kristina rouva kääntyi ja katsoi häneen. Mutta samassa Kätchen makasi hänen jaloissaan, painoi päänsä hänen syliinsä ja kostutti hänen kätensä kyynelillään.
"Mihin sitten tarvitset kultalankaa?" kysyi herttuatar melkein vastoin tahtoaan.
"Sitä en voi sanoa."
"Kenties aiot jotakin minulle?"
"Niin", tuli hyvin hiljaa.
"Mutta ethän osaa ommella kultaompelusta."
"En minä, mutta…"