Maaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan lopullisen tuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture Bjelke, Yrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, koska he olivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten osoittautuneet uskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2) sanoin, kirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää nimeä ja mainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja ilman pätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.
Seuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta, Krister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa asiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä. He lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät anteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan kysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää sitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä vastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.
Maaliskuun 19 päivänä kutsuttiin säädyt koolle linnanpihaan, ja herttua pyysi, etteivät ne hajaantuisi ennenkuin uskottomat neuvosherrat olivat kärsineet rangaistuksensa. Maaliskuun 20 päivänä, jolloin teloitus oli tapahtuva, lähti hän kiireesti kaupungista Nyköpingiin välttääkseen puolisoiden ja lasten ja muiden armonanojain rukouksia.
Ja kiirastorstaina tapahtui teloitus, joka kantaa Nyköpingin verisaunan nimeä. Miehekkäinä useimmat herroista astuivat teloituslavalle.
Mutta kun Stålarmin vuoro oli astua punaiselle kankaalle, astui esiin Tegel ja luki kirjeen, joka oli juuri saapunut herttualta. Siinä lausuttiin, että hän tahtoi lahjoittaa Kurjelle ja Stålarmille elämän, jos säädyt suostuivat.
Kysymys esitettiin ympäröivälle väkijoukolle, ja vastaukseksi kuului yleinen kovaääninen huuto:
"Armoa, armoa! Verta on jo kyllin vuodatettu!"
Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukon eteen ja kiittivät, jonka jälkeen he vetäytyivät syrjään. Mutta jälkeenpäin kerrotaan Stålarmin lausuneen:
"Autuaat herrat valtaneuvokset varmaankin ihmettelevät, mihin livistin, kun en tullutkaan heidän mukanaan taivaan valtakuntaan."
Kauan kerrottiin Linköpingin verilöylystä kautta maan ja se heittää vieläkin synkän varjon Kaarle herttuan muistolle. Yleensä oltiin sitä mieltä, että he olivat kärsineet julman ja oikeudettoman kuoleman.