"Unohdatte, ettei meillä ole sama usko", sanoi tämä terävästi.
"Anteeksi, luulin, että protestantitkin tarvitsevat siunausta", kuului suruinen vastaus. Hän poistui.
Ebba rouva heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin. Hän itki… miksi? Kenties hän oli matkasta väsynyt, mutta kuinka saattoi tämä Petrosa vaikuttaa häneen niin syvästi? Mitä tämä mies oli hänelle? Yksinkertainen välikappale, tuleva herttuan murhaaja. Hän värisi sitä ajatellessaan…
Saattoiko Petrosa käydä vaaralliseksi Ebba Bjelkelle? Hänen koko ylpeytensä nousi sitä vastaan, mutta sitten pakoittautui hän tyyneyteen, hän tahtoi nähdä asian sellaisena kuin se oli ja sentähden ennen kaikkea tutkia itseään.
Rakastanut hän ei ikinä ollut ketään. Hänet oli naitettu serkulleen ja he olivat sitten kulkeneet kukin omaa tietään, mutta tämä ihmeellinen tunne, joka häntä värisytti kauttaaltaan hänen ensi kertaa Petrosaa nähdessään, saattoiko se olla rakkautta? Päästäkseen tämän pappismiehen läheisyydestä oli hän lähtenyt matkoille, mutta ainoaakaan päivää ei ollut kulunut, jona hän ei olisi ajatellut häntä. Kuinka kovaa ponnistusta olikaan kysynyt, ettei hän aikoja ennen palannut kotiin! Ylpeytensä hänet pelasti, ja nyt, kunhan katsoi sydämeensä, näki hän kuvan, joka näytti sinne kotiutuneen.
"Voi minua onnetonta, minä rakastan häntä!" kuiskasi hän. Mutta hän tahtoi olla vahva, Petrosa ei saanut sitä koskaan tietää.
Ja niin päätti hän itsekseen, että kohtelisi Petrosaa sillä tuttavallisuudella, jota osoitetaan ylemmälle palvelijalle.
Hän melkein ikävöi seuraavaa päivää. Silloin panisi hän tuumansa toimeen.
Petrosa tuli ennen määrättyyn aikaan, tyynenä ja tavallinen suruinen hymy huulillaan. Hän kyseli armollisen rouvan terveyttä, puhui eräästä köyhästä sairaasta, jonka luona oli käynyt aamulla ja jonka sulki hänen huolenpitoonsa.
Puhuessaan oli Petrosa istuutunut ja ottanut esiin neljä kirjettä.