Petrosa nousi, ja hänen kasvoillaan oli kirkastuksen kajastus hänen katsoessaan alas Ebba rouvaan.
"Armas", sanoi hän, "sillä nyt olet sinä minun armaani. Jumalan enkelien edessä ja meidän kesken en koskaan puhuttele sinua toisin, vaikkei mitään maallista lähestymistä tapahdukaan välillämme. Pyhä olet sinä minulle, niin pyhä, etten edes pyydä tarttua käteesikään. Mutta sen sijaan pyytäisin usein, jos mahdollista joka päivä, olla läheisyydessäsi ja jonkun kerran katsoa silmiisi."
"Pelkään pahoja kieliä", sanoi Ebba hämmästyneenä. Hän ei enää ymmärtänyt itseään.
"Ole vaikka kuinka paljon väen ympäröimänä. Minä kaipaan vain nähdä ja kuulla sinua, ja sinä saat myös nähdä ja kuulla minua. Me tiedämme molemmat, että kuulumme yhteen, ja mitä liikuttaa meitä silloin koko maailma."
Ebba purskahti rajuun itkuun.
"Sinua, raukkaa, koetellaan niin kovin", sanoi Petrosa. "Ah, saisinpa kaiken kannettavakseni. Hyvästi ja anna anteeksi se tuska, jonka aiheutan sinulle!"
"Siunaa minua ensin ja rukoile Jumalaa puolestani!" huudahti Ebba langeten hänen jalkoihinsa.
Petrosa valoi koko hehkuvan sielunsa rukoukseen. Hän rukoili armaalleen voimaa hänen taisteluunsa ja puhui jälleennäkemisen ilosta. Ja nyt, kuten edelliselläkin kerralla, hävisi hän heti rukouksen jälkeen.
Nyt oli siis kaikki selvillä! Ebba ei tosin voinut ymmärtää häntä, mutta rakasti häntä sitä enemmän hänen kaikkiuhraavan rakkautensa tähden. Ja hänestä tahdottiin tehdä murhamies! Hän oli sitoutunut tekemään teon, josta saattoi koitua hänen surmansa. Koskaan ei Ebba rouva ollut sitä salliva, muita keinoja oli keksittävä tämän maalin saavuttamiseksi. Häntä, jota Ebba rakasti, odotti loistava tulevaisuus, ja unelmissaan Ebba jakoi jo sen hänen kanssansa.
Tästä lähtien oli Ebba rouva väsymätön yllytystyössään. Hän kirjoitteli kirjeitä ja taivutti oman isänsäkin laatimaan kiihoituskirjoituksen niille, joihin luuli itsellään olevan jotakin vaikutusvaltaa. Näitä kirjelmiä hän lähetteli ympäri maata liittoutuneille, joita alituiseen kehoitteli jatkamaan työtä.