"Olen", sanoi poika, "hän ei hyväile minua kuten ennen."
"Nyt hiivimme hänen luokseen ja suutelemme ja hyväilemme häntä, kunnes hän tulee iloiseksi jälleen."
"Niin, niin, lähdetään ja tehdään niin", huusi poika, ja niin riensi
Kati hänen kanssaan isänsä huoneihin.
Hän kysyi kamaripalvelijalta, olivatko sihteerit jo tulleet. Kun tämä vastasi kieltävästi, sanoi hän, ettei heitä saanut päästää sisään ennenkuin hän sanoisi.
Herttua, joka yhä istui selin heihin, oli avannut muutaman äsken saapuneista kirjeistä.
Käsi kädessä hiipivät lapsukaiset lähemmäksi. Pienempi heistä kapusi tuolin selustalle, ja yhtäkkiä tunsi herttua pari lapsenkättä kaulassaan ja hänet seppelöivät vaaleat kiharat.
Kätchen oli hänkin kietonut isänsä käsivarsillaan, ja nyt tuhlasivat molemmat suudelmiaan ja hyväilyjään.
"Rakas, rakas isä!" helähteli hänen korvissaan, ja hän oli tahdoton, kenties ensi kerran elämässään.
Hän varmaankin tunsi rauhan tunnetta, joka tulee väsyneen ihmissielun osaksi, kun hän pääsee enkelien helmaan. Kyynelet kostuttivat hänen poskensa, ja punaiset huulet suutelivat ne pois ja kuivasivat vaaleat kiharat.
Mutta sellaiset hetket ovat yhtä pakenevia kuin silmäys laivaan iloon. "Mitä tämä nyt on, pikku murtovarkaat", sanoi isä. "Mitä kirjurini ajattelevat, kun tulevat?"