Kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, ei hän vastannut sanaakaan.
"No hyvä", sanoi Olaus, "tapahtukoon kuten tahdot."
Sen jälkeen käski hän tarkoin katsomaan, että kaikki köydet, joilla mies oli kytketty, olivat lujassa solmussa. Kivi nostettiin uudestaan seinästä pois, ja Olaus valaisi soihdulla luolaan. "Vahinko", sanoi hän, "ettet voi minua kiittää vuodetoverista, jonka sinulle annan. Kas niin, pojat, luolaan vain hänet!"
Hylkiön silmät olivat putoamaisillaan pois reijistään, sellaista kauhistusta ne ilmaisivat. "Ei", huusi hän, "ei sinne, minä tunnustan!"
"Ennen kaikkea tahdon tietää, mihin olette vieneet herran, jolle täällä on tehty niin häpeämätöntä väkivaltaa."
"Sitä en tiedä", vastasi hän epäröiden.
"Sen arvasinkin", sanoi Olaus viitaten miehilleen.
Vanki ymmärsi tarkoituksen ja huusi pelästyneenä: "Kautta madonnan kaikkien pyhien, minä en tiedä, mutta arvaan…"
"Kuules, veijari, joko jätät kaiken kieräilyn tai minä lopetan leikin lyhyeen."
"He puijasivat minut makaamaan käytävässä ja veivät sillaikaa vangin pois toista tietä", uikutti hän. "En kuullut enkä nähnyt heitä, ja totta pulmakseni olin varma siitä, etteivät he pääse pakoon, enkä käsitä miten se kävisi päinsä." Oli jotakin mielipuolista hänen puheessaan. Mutta sitten hän huudahti vimmoissaan: "Toverieni olisi pitänyt tulla takaisin! Minä nukuin kuin tukki, muuten ei olisi kukaan saanut minua kiinni!"