"Kaikki ovat aivan kuin ihmeen kautta."
Olaus avasi ikkunan ja huusi täyttä kurkkua: "Ulos perkeleet, armotta ja säälittä, minä sidon teidät kahleihin ja heitän helvettiin, jossa saatte palaa ikuisessa tulessa."
"Nyt he tulevat valppaat pojat!" jupisi hän nähdessään reippaat miehet, jotka hiipivät ympäri taloa.
Muuan heistä oli läheistä puuta myöten kavunnut katolle, ja kun näyttäytyi, että sisälläolijat tekivät kaikkensa estääkseen hänen tovereitaan pääsemästä sisään, tunkeutui hän savutorven kautta tupaan. Nokisella naamallaan nostatti hän sellaisen kauhun, että lurjukset tuokioksi aivan hölmistyivät ja hän voi esteettä avata tien tulijoille.
Alkoi tuima taistelu. Ottelijat olivat jokseenkin tasaväkiset, mutta hyökkääjät voittivat.
Kun töllissä jälleen oli hiljaisuus, kysyi Olaus, tahtoiko Juhana herra jäädä yöksi sinne missä oli vai oliko hänellä voimia kävellä jalkaisin kaupunkiin.
"Nyykistyn mieluummin tielle kuin jään tänne", sanoi hän. "Mutta niin huonosti ei olekaan laitani."
He menivät alas yhdessä, ja Olaus antoi määräyksensä. Vangit vietiin Örebrohon, ja Olaus ja Skytte lähtivät kirkkaassa kesäyössä samaa tietä.
Herttua oli heidän tähtensä ollut valveilla. Hän otti molemmat syliinsä ja sanoi: "Sen kyllä tiedän, miten voin palkita Juhana Skytteä. Sinun laitasi on huonompi, Olaus, sillä enhän voi tehdä sinusta arkkipiispaakaan isäsi jälkeen."
"Enkä minä pitäisi sitä minään palkintona", vastasi tämä. "Minulla on Torstunan papinvirka, ja kun sitä paitsi olen suuressa maineessa paholaisten manaajana, niin olen täysin tyytyväinen asemaani."