Herttuatar, joka ei pitänyt siitä, että kukaan, saatikka sitten hänen puolisonsa, leikitteli hovineitsytten kanssa, näytti loukkautuneelta. Mutta siitä ei Kaarle säikähtänyt. Hän kutsui Helenan luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tiedättekös, neitsyt, tunnen nuoren miehen, joka kovasti kaipaa tätä pientä kättä. Saanko antaa sen hänelle?"
Helena loi pelästyneen katseen herttuattareen, ja sitten painuivat hänen silmänsä maahan.
Juhana Skytte näytti kovin yllätetyltä. Hän oli noussut ja lähestyi heitä.
"Asianlaita on niin", jatkoi herttua, "että minua huolestuttaa kovin, kuinka voin palkita Juhana Skyttelle sen uhrautuvan uskollisuuden, jota hän on osoittanut perhettäni kohtaan. Vaikkapa antaisin hänelle kaiken maailman hyvyydet, ei sillä olisi suurtakaan arvoa hänelle, jollei hän saisi jakaa onneaan sen naisen kanssa, jota rakastaa. Sitä paitsi", lisäsi hän nähtyään Helenan jälleen vilkaisevan herttuattareen, "ilahuttaisitte suuresti puolisoani noudattamalla minun toivomustani."
Ankara rouva näytti hyvin loukkautuneelta, mutta kohtasi silmäparin, jonka edessä loi katseensa maahan.
"Silloin tahdon mielelläni", vastasi Helena.
"Se oli oikein. Ottakaa siis nyt toisenne ja olkaa niin onnelliset kuin totisesti ansaitsettekin."
Kaarle pani heidän kätensä yhteen. "Kas niin", sanoi hän Skyttelle, "vie nyt hänet mukanasi, niin saat sanoa hänelle kahdenkesken mitä minä kenties olen unohtanut."
Mutta heidän mentyään sanoi Kaarle ilkkuen puolisolleen: "Nyt kai myönnät, että he sopivat hyvin tulemaan mukaan."
Herttuatar ei katsonut hyväksi vastata mitään. Mutta illalla käski herttua tuoda viiniä pöytään ja joi vastakihlattujen maljan. Silloin ei auttanut herttuattarenkaan muuta kuin onnitella heitä, ja Kätchen kuiskasi Helenaa syleillen: