Abbedissasta ei niin vähällä selvitty. "Sisar Anastasia on muuttunut aivan toisennäköiseksi", sanoi hän. "Epäilemättä on ihme tapahtunut, mutta en voi uskoa, että protestantilla on mitään osaa siihen."
"Herra voi valita työaseensa mistä vähimmän odotamme", vastasi sisar Anastasia. "En minäkään kiellä, että täällä on ihme tapahtunut, mutta minun täytyy toistaiseksi pitää se kaikilta salassa."
"Pater Lorenzo", ilmoitti palveleva sisar.
Hän oli nuori mies, kasvot olivat hienot ja kauniit, mutta niillä oli kärsimyksen ilme, joka vaikutti melkein kiusallisesti. Hän kumarsi syvään abbedissalle, mutta luodessaan pikaisen katseen Elsaan kävivät hänen kasvonsa melkein kalmankalpeiksi ja hän voi vain vaivoin malttaa mieltään. "Tervetuloa, pater", virkkoi sairas vuoteestaan. "Olen suuresti ikävöinyt teitä puhutella."
Abbedissa nousi ja viittasi Elsaa, seuraamaan. Häntä kuulusteltiin ankarasti, mutta hänen koristelematonta pikku kertomustaan ei uskottu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän voinut selittää syytä sisar Anastasian kummalliseen muutokseen.
Paterin ja sairaan kesken oli sangen pitkä keskustelu, ja sen jälkeen kutsuttiin abbedissa saapuville. Hänkin viipyi kauan sellissä, ja kun hän vihdoin palasi sieltä, näytti hän sangen kiihtyneeltä.
Elsa vietti seuraavan yön Anastasian luona, ja tämä, joka näytti olevan yhtä selvillä kaikesta, mikä koski häntä, kuin hän itsekin, osoitti hänelle mitä suurinta suopeutta ja toistatti hänellä moneen kertaan, ettei mikään rikos ollut niin suuri, ettei sitä voinut saada anteeksi.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Elsa refektoriumiin. Häntä odottivat siellä pater Lorenzo ja "apostoli."
"Kuinka kauan olenkaan ikävöiden odottanut, että te tulisitte", sanoi
Elsa ja ojensi hänelle kätensä.
Apostoli tarttui siihen ja katseli häntä osaaottavin katsein, jotka sekä liikuttivat että ilahuttivat häntä.