Pater Lorenzo oli sillaikaa tähystellyt Elsaa. Kun Elsa loi silmänsä häneen, kimmelsivät hänen silmissään kyynelet, ja hän sanoi tukahuttaen liikutuksensa: "Tiedättekös, miksi sanomme häntä apostoliksi?"
"Luullakseni hän on hyvä ja avulias kaikille", vastasi Elsa luoden kiitollisen katseen häneen, josta oli kysymys.
"Vielä enemmänkin", vastasi pater. "Vaikeimmissakin olosuhteissa voi kääntyä hänen puoleensa. Hän löytää lohdutuksen suurimmallekin syntiselle."
"Taivaan suurin lahja lapsillensa on se, että voi antaa anteeksi vihamiehilleen ja rakastaa heitä. Ettekö usko sitä, nuori neitsyt?" sanoi apostoli Elsalle.
"Uskon sydämestäni", vastasi Elsa. "Mutta minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, sillä tietääkseni ei kukaan ole rikkonut minua vastaan", virkkoi Elsa allapäin.
"Muistatteko vielä viimeisen keskustelumme?"
"Kuinka voisin sen unhottaa!"
"Minä olen onnistunut saamaan tietoja."
"Eevastako, sisarestani?"
"Niin, hänestä."