Pitkä, musta huntu riippui laahuksena hänen jälessään, kun hän meni vastaan ja polvistui kunnianarvoisen suurinkvisiittorin eteen, joka heti nosti hänet jalkeille ja vei entiselle paikalleen, istuutuen itse toiselle tuolille.
"Kiitän teitä, sisareni, tästä ensi kohtauksestamme ilman todistajia", sanoi hän.
"Arvasin, että se oli teidän ylevyytenne toivomus", vastasi abbedissa.
"Olitte oikeassa, tahdon tietää mitä perää on niissä huhuissa, joita liikkuu ympäri kaupunkia."
Franciska oli heti valmis kertomaan. Ruhtinatar Maria Steyermarkilainen oli lähettänyt hänen luokseen nuoren tytön, joka etsi sisartaan. Vadstenan entinen abbedissa oli Jumalan hengen vaikutuksesta opettanut hänelle pyhiä totuuksia; kerettiläistyttöön oli se sattunut niin kovin, että hän armovaikutuksia välttääkseen oli paennut luostarista, mutta Anastasia oli ihmeen kautta toipunut melkein ennalleen.
Hänen ylevyytensä kuunteli tarkkaavaisesti, mielessään aprikoiden, uskoikohan hengellinen äiti tosiaankin voivansa hänet pimittää. Mutta sotkuisen vyyhden hän oli selvittävä toisella kertaa, jos se sitä ansaitsi, nyt kysyi hän vienoimmalla äänellään:
"Mihin vankilaan kerettiläinen on loitonnut?"
"Kuten jo sanoin teidän ylevyydellenne, pakeni onneton täältä."
"Hm, käy säälikseni, että minun tarvitsee tehdä muistutus virkavirheestä."
"Koko syy on ruhtinatar Marian. Hänen hartaasta pyynnöstään minä otin tyttö rievun vastaan. Mainittiinpa kirjeessä muistaakseni, että teidän ylevyytenne oli luvannut suojelustaan, mutta meidän ei ollut käytettävä sitä ennenkuin viimeisessä hätätilassa."