Kauhusta melkein kivettyneenä kuunteli Elsa. "Miksi sanotte minulle tämän?" puuskahti hän poissa suunniltaan. "Kenties herättääkseni teissä sääliä niitä kohtaan, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa", vastasi Lorenzo, "mutta oikeastaan toistaakseni teille, että pelastan teidät — Richissan tähden!"
"Onko hän teidän siskonne?"
"Saatte pian tietää sen. Kuulkaahan nyt vielä; vapauttaakseni teidät Alliagan käynnistä sanon hänelle, että olen tavannut teidät sulamaisillanne kyyneliin ja aivan epätoivoissanne, sellainen on näet niiden mielentila, jotka pian antavat perään. Neuvon häntä antamaan kuulustelun mennä menoaan niin suuren yleisön ollessa läsnä kuin saliin mahtuu; de Vuergas tulee todistajaksenne, ja minä tiedän, että de Alliagan on pakko luoda silmänsä maahan hänen edessään, jota koko Sevilla nimittää apostoliksi hänen hyvien töittensä tähden. Mutta kuinka kauniisti hän puhuneekin, tuomitaan teidät vietäväksi takaisin vankilaan kuulustelujen jatkamista varten. Mutta minä tahdon pelastaa teidät siitä, koska olette antanut anteeksi onnettomalle Richissalle!" huudahti Lorenzo ja lankesi Elsan jalkoihin suudellen hänen käsiään.
"Annan anteeksi kaikesta sydämestäni", vastasi Elsa yhtä liikutettuna kuin hämmästyneenäkin papin hätäisestä ilmeestä. "Enkö antaisi anteeksi, kun tiedän Eevankin tehneen niin."
"Olkaa tyyni huomenna", sanoi Lorenzo äkkiä. "Puhukaa niin vähän kuin mahdollista vastaukseksi kysymyksiin, jotka tehdään, ja antakaa jalon puolustajanne puhua."
"Ettekö te tule olemaan läsnä?"
"Kenties, vaikken teidän näkyvissänne."
"Emmekö enää tapaa toisiamme?"
"Rukoilkaa Jumalaa, ettemme tapaisi!" sanoi pater ja riensi pois.
Heti sen jälkeen Elsa kuuli, kuinka vanginvartija työnsi salvan oven eteen.