Vähitellen onnistui hän pyrinnössään saavuttaa puolisonsa luottamus. Kaarle keskusteli mielellään aikeistaan niiden kanssa, joihin luuli voivansa luottaa, ja perehdytti mielellään puolisoaan ajan oloihin. Kuolema saattoi tehdä äkkilopun hänen toiminnastaan, ja kenenkäs muun kuin äidin silloin oli valvottava poikaa, tätä lasta, josta hän piti kiinni niinkuin hukkuva heikoimmastakin tuesta.
Kristina oli ollut puolisonsa kanssa Suomessa, viisi kuusi viikkoa Turun linnassa, mutta he olivat tavanneet toisiaan ainoastaan aterioilla. Herttuan aika oli ollut hyvin ahtaalla, mutta oli hän pannut merkille, ettei Kristina lähestynyt suomalaisten herrojen rouvia, jotka linnassa olivat tavallaan vankeina. Itse asiassa oli hän siihen tyytyväinen, mutta aprikoi mielessään, kuinka hänen Mariansa olisi menetellyt sellaisissa olosuhteissa.
Ruotsiin palattua synkistyi valtiollinen taivaanranta. Valmistauduttiin Sigismundin pikaiseen saapumiseen, ja monet merkit maassa osoittivat, että kuninkaan kannattajajoukko lisääntyi.
Kristinalla oli kyllin ymmärrystä salata pelkoaan, yksinpä puolisoltaankin. Mutta Kaarle näki sen hänen katseistaan ja antoi puolisolleen tunnustuksen siitä, että tämä tiesi hillitä itseään.
Nämä havainnot teki herttua silloin tällöin pikimmältään pistäytyessään Nyköpingissä. Hän oli tähän aikaan matkoilla alituiseen, milloin Taalainmaassa, milloin muissa maakunnissa, enimmäkseen Tukholmassa, mistä melkein kaikki käskyt annettiin ja viestit lähetettiin.
Kun yhteentörmäyksen aika oli käsissä, saapui käsky, että herttuattaren oli lasten ja koko hovin kera muutettava Örebrohon. Saapui myös herttuan luottamusmiehiä muutosta huolehtimaan, mutta kaikki kävi niin äkkipäätään, että herttuatar ymmärsi vaaran olevan ovella, vaikka hän oli vaiti pelostaan ja totteli vastaväitteittä. Kristina rouvalla ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi ensi kerran itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi.
Herttua kirjoitti ja käski ankarasti, ettei hänen tytärtään saanut tehdä levottomaksi millään huhuilla, mieluimmin oli hänet pidettävä erillään kaikista valtiollisista tapauksista.
Herttuan kirjeet sisälsivät ohjeita kaikkinaisten tapausten varalta, ja hän odotti, että herttuatar rikusta rikkuun noudattaisi hänen tahtoaan. Mutta aina kirjeet päättyivät rakkailla terveisillä hänen tyttärelleen Katarinalle ja pikku pojalleen; mutta ei riviäkään, ei sanaakaan ollut tarkoitettu erityisesti hänen puolisolleen.
Herttuatar rukka, hän milloin vihoitteli, milloin itki; jääkuori oli sulanut hänen sydämensä ympäriltä, hän rakasti puolisoaan ja kärsi hänen kylmäkiskoisuudestaan.
Mutta koskaan, koskaan ei hän sitä näyttäisi. Kristina rouvalla oli ylpeä mieli, ja hän oli näyttävä, että saattoi elää ilman rakkauttakin.