Herttua itse huolehti kotimaan asioista, jotka kävivät sitäkin pulmallisemmiksi, kun 1602 tuli katovuosi ja kurjuutta seurasi monenlaisia kulkutauteja.
Huhtikuussa 1603 saapui tietoja Antero Lennartinpojalta ja Arvid
Stålarmilta; puolalainen sotapäällikkö Chodkiewicz oli piirittänyt
Tarttoa ja valloittanut sen, eivätkä ruotsalaiset olleet onnistuneet
valtaamaan sitä takaisin.
Herttua joutui vimmoihinsa, ja molemmat sotaherrat saivat heti käskyn palata kotiin Ruotsiin. He saapuivat, ja heidän antamansa selitys maan kurjasta tilasta ja heidän omista riittämättömistä voimistaan oli herttuan mielestä niin tyydyttävä, että Arvid Stålarm kesäkuussa 1604 palasi yksin päälliköksi sotaan, kun taasen Antero Lennartinpoika sai jäädä Ruotsiin.
Mutta Arvid Stålarmilla ei ollut onnea; koettaessaan herttuan käskystä valloittaa takaisin Weissensteiniä lyötiin hänet perinpohjin syyskuun 15 p:nä 1604.
Hänet kutsuttiin uudestaan Ruotsiin. Mutta nyt oli armonaika lopussa, hänet vangittiin ja asetettiin säätyjen eteen vastaamaan siitä, miten oli hoitanut hänelle uskottua tehtävää.
Liehittelijä Eerik Tegel, herttuan käsikirjuri, esitti häntä vastaan syytöksen, että hän oli saanut salaisia kirjeitä kuningas Sigismundilta, joka oli kehoittanut häntä luopumaan herttuasta.
Stålarm ei voinut sitä kieltää. Hän myönsi, että hänen olisi pitänyt antaa saamansa kirje herttualle, puolustus oli jotensakin kaksimielinen, ja säädyt tuomitsivat hänet menettämään henkensä.
Herttua armahti hänet, mutta hänen oli jäätävä vankeuteen.
* * * * *
Oli ukkosta ilmassa; koskaan eivät puolueet olleet seisseet niin jyrkästi vastatusten. Mihin Kaarle käänsikin katseensa, oli hänellä tai luuli hän itsellään olevan vihollisia. Ja on itsestään selvää, ettei hänen tuulensa ollutkaan parhaimpia.