Sellaisessa tilassa saapuivat ruotsalaiset varhain aamulla Kerkholman läheisille kukkuloille, mistä saattoi nähdä pienen puolalaisen sotajoukon, johon kuului ainoastaan 4,500 miestä, leiriytyneenä virran rannalle.
Kaarle tahtoi heti ryhtyä rynnäkköön, mutta Antero Lennartinpoika esitti hänelle, että väki tarvitsi ensin levätä yöllisen marssin jälkeen. Ei ollut pelkoa vihollisen pääsystä pakoonkaan, se kun oli ruotsalaisten sulkemana virtaa vasten.
Onnettomuudeksi oli Kaarle huonoimmalla tuulellaan ja sotajoukko järjestettiin taisteluun. Hänen tarkoituksensa oli saartaa vihollinen, mutta hän säilytti kuitenkin edullisen asemansa koko aamupäivän.
Puolalainen päällikkö oli hämmästyksekseen nähnyt ruotsalaisen sotajoukon nousevan Kerkholman harjanteille, mutta kohta sen jälkeen näkyi sotaväkeä myös virran etelärannalla. Siellä oli kuurinmaalainen ratsuväki herttuansa johdolla. He syöksyivät virtaan ja uivat yli, ja siten sai Chodkiewicz avukseen 500 soturia, jotka olivat hyvin varustettuja ja sotaan harjaantuneita miehiä.
Mutta puolalainen ylipäällikkö, joka käsitti hyvin, että tässä oli voitettava tai kaaduttava, päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen. Pidettyään väelleen rohkean puheen lähetti hän pienehkön, keveästi asestetun joukon hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, ja lyhyen, mutta kiihkeän taistelun jälkeen pakenivat puolalaiset, ja ruotsalaiset seurasivat jälestä tasangolle ja luopuivat siten edullisesta asemastaan.
Puolalainen sotajoukko yhtyi jälleen, taistelu jatkui neljä tuntia, mutta alusta alkaen oli onni ruotsalaisia vastaan. Kaukonäköisyydellään Chodkiewicz käsitti Kaarlen aikeen saartaa vihollinen, ja vaikka herttua lähetti yhä lisäväkeä tuleen, saattoi hän siten ainoastaan viivyttää, ei estää surkeaa tappiota.
Lopulta se ei enää ollut mitään taistelua, vaan teurastusta; ruotsalaiset pötkivät kauttaaltaan pakoon eivätkä edes yrittäneetkään puolustautua.
Turhaan oli Antero Lennartinpoika tehnyt kaikkensa saavuttaakseen voiton, hän kaatui miekaniskusta, samoin Lüneburgin herttua ja heidän kanssaan 9,000 ruotsalaista; 500 joutui vangiksi, 50 lippua, 11 tykkiä ja koko leiri joutui voittajain käsiin.
Kaarle itse oli vähällä joutua vangiksi. Kun ruotsalaiset alkoivat paeta, syöksyi hän tuimimpaan käsikähmään, ja tällöin kaatui hänen hevosensa. Viholliset tunsivat hänet ja kävivät käsiksi. Vaikka hän oli yksin, taisteli hän sankarillisesti, mutta hän ei olisi voinut vastustaa ylivoimaa, jollei muuan liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede, olisi rientänyt luo, hypännyt ratsultaan ja pyytänyt häntä pelastamaan henkensä.
Herttua otti tarjouksen vastaan, hypähti satulaan ja kiiti pois. Jalo
Henrik Wrede hakattiin kappaleiksi.