Eräänä päivänä yllätti hänet Eerik Tegel makaamasta suullaan lattialla ja vääntelehtimässä tuskissaan. Hän jupisi epäselviä sanoja ja huusi välillä ääneensä armoa ja laupeutta.
Kun kuuntelija ei eroittanut mitä mies sanoi, meni hän luo. "Tuollaiset elkeet sopivat papeille ja akoille", huusi hän raa'asti, "mutta eivät viisaalle miehelle, jollaisena olen sinua pitänyt."
Petrosa nousi äkkiä pystyyn. "Olen sairas", sanoi hän, "ja lisäksi tulee levottomuus tulevaisuudesta."
"Mitä kumman levottomuutta se on?" kysyi Tegel terävin ja epäluuloisin katsein.
"Minulle on uskottu tehtävä, mutta pelkään, etten voi sitä suorittaa."
"En voi on typerä sana. Mies voi mitä tahtoo, se on minun kokemukseni."
"Otaksutaan, etten tahdo, mutta olen ottanut palkan etukäteen."
"Eihän siltä menetä henkeään, vaikka onkin puijannut velkojataan", vastasi Tegel nauraen. "Hän voi kostaa ja kostaa hirveästi."
"Siinä tapauksessa on paras ajatella kumminpäin menetellen saa suurimman vahingon."
"Niinpä kyllä onkin", vastasi onneton, joka kouristuksentapaisesti väänteli käsiään hien helmeillessä hänen otsaltaan.