"Minä puolestani", jatkoi Tegel, "olen aina seurannut pirua niin pitkälle kuin siitä on ollut minulle hyötyä."
"Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan."
"Tietysti joku on tullut tiellesi. Mutta älä pelästy, poikaseni, anna hänelle niin ettei enää terhentele. Minä pidän sinusta ja lupaan ummistaa molemmat silmäni." Näin sanoen hän poistui nauraen; mutta tovereille kirjurihuoneessa hän sanoi: "Saattepas nähdä, että joku kaunis neitonen on pyydystänyt neitsytkuvamme. Mutta olkoonpa hänen tiellään ankara isä tai sulhanen, lyön vetoa messukujastani, että hän pian antaa meille aihetta nauruun."
Petrosa tuijotti poistuneen jälkeen. "Tietääkö hän salaisuuden" jupisi onneton. "Jos niin on, voi hän paljastaa sen, ja miksen silloin voisi jouduttautua ennemmin?"
Hän heittäytyi madonnankuvan eteen ja rukoili häneltä voimaa ja apua siihen jumalalle otolliseen tehtävään, jonka hän nyt aikoi suorittaa.
Kuumesairaan tavoin hän hypähti pystyyn, järjestäen pukuaan. Vapisevin käsin pisti hän pienen tikarin takkinsa povelle ja syöksyi sitten kuin mieletön läpi kirjurien huoneen herttuan huoneeseen. Kirjurit katsoivat nauraen hänen jälkeensä. "Hän näyttää aivan hullulta!"
Herttua oli yksin. Hän istui kirjoittaen eikä edes kohottanut päätänsä.
Petrosa tunsi jalkojen kangistuvan allaan, mutta nyt täytyi sen tapahtua, ja hiljaa rukoillen hän hiipi herransa taa.
Tämä ei liikahtanutkaan.
Vapiseva käsi tarttui tikariin… tarttui kuin kouristustaudin käsissä.