Se oli voinut olla erehdys, hän oli kenties nähnyt väärin, mutta oas oli jäänyt sydämeen.
"Mikä estää minua kysymästä häneltä suoraan", ajatteli Kustaa. "Se voi hälventää epäilykseni, tai hänen on pakko selittää syy epäämiseensä."
26-vuotias Jaakko de la Gardie oli täysin tietoinen niin kauniista ulkonäöstään, miehekkäästä vartalostaan ja ryhdistään kuin sotapäällikön-lahjoistaankin, joista hän oli aika ylpeä.
Mitä muut eivät voineet selittää ja mitä isän silmäkään ei ollut nähnyt, se selvisi heti hänelle.
Nuori kotka tahtoi päästä koettamaan siipiään, mutta Jaakko herralla ei ollut vähintäkään halua varjella niitä vahingoittumasta eikä jakaa kunniaa kenenkään kanssa. Kun sentähden Kustaa Aadolf melkein nöyrästi sanoi hänelle, että pitäisi suurena onnena, jos pääsisi leikkaamaan ensimäiset laakerinsa niin kuuluisan sotaherran johdolla, vastasi de la Gardie, että hänen huolehtimisensa prinssin turvallisuudesta olisi esteenä hänen toiminnalleen. Muuten oli hän varma, että hänen korkeutensa oli syntynyt sotapäälliköksi eikä sentähden tarvinnut mitään opettajaa. Mutta kohta jälkeenpäin hän kertoi kuninkaalle keskustelustaan kruununprinssin kanssa ja toisti melkein sanasta sanaan mitä oli sanonut hänelle.
Kaarle kiitti luottamuksesta. Se ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, eikä hän olisi kuunaan antanut suostumustaan.
Kustaa Aadolf kutsuttiin, ja kuningas ihmetteli kuinka hän oli voinut kuvitellakaan pääsevänsä mukaan Venäjälle. Hänen vanha isänsä tarvitsi hänet kotona, kuka tiesi miten kauan Tanskan kanssa pysyttiin rauhassa? Silloin saisivat he yhdessä käydä taisteluun, siihen asti hän sai odottaa.
Syvään huoaten täytyi Kustaan heittää unelmansa. Hän ei enää puuttunut keskusteluun de la Gardien kanssa, mutta oli häntä kohtaan yhtä kohtelias kuin ennenkin.
Joulukuun alkupäivinä 1608 määrättiin Jaakko de la Gardie Suomen sotaväen, niin koti- kuin ulkomaisenkin, aateliston, ratsu- ja jalkaväen päällikkönä hyökkäämään Venäjää vastaan, ensin Käkisalmeen, sitten Pähkinälinnaan.
Hänen oli julistettava kaikkialla, että hänen mahtava kuninkaansa oli lähettänyt hänet Venäjälle suuren sotajoukon kera venäläisen kansakunnan avuksi, etteivät puolalaiset ja liettualaiset voisi tehdä heitä orjikseen. Mutta jolleivät venäläiset tahtoneet hylätä puolalaisia ja pysyä uskollisina oikealle suuriruhtinaalleen, aikoi hän isännöidä heillä niin, että siitä puhuttaisiin niin kauan kuin Venäjää on olemassa.