"Niin, niin, kuinka sen laita oli?" kysyi Kätchen, jonka mielessä heräsi paha aavistus.
"Minä en kuullut sitä koskaan", kertoi Juhani. "Se lauloi vain
Kustaalle."
"Se oli kenties paula", tuumi Kätchen. "Mutta kuinka voi kukaan ihminen tahtoa Kustaalle pahaa? Sittenkin antaisimme sen mielellämme anteeksi, kunpa vain löytäisimme hänet."
"Kas!" huusi poika kumartuen ottamaan muurin vierestä jotakin käteensä. "Tämä nappi on hänen nutustaan, tunnen sen aivan hyvin."
"Tunnen minäkin", huusi Kätchen. "Hän on siis ollut täällä tänään, ja jokin sanoo minulle, että hän on täällä vieläkin. Meidän on etsittävä kaikkialta, Jumala kenties suo, että löydämme hänet."
Nytkös alkoi ryömiminen ja etsiminen pöytien, penkkien, kaappien ja arkkujen välistä! He avasivat ne kaikki, mutta löytämättä etsimäänsä.
"Kustaa, Kustaa, etkö voi sanoa missä olet!" huusi Juhani ja purskahti itkuun.
Mutta Kätchen tarkasteli kuin hengenhädässä kaikkia esineitä.
Yhtäkkiä hän tarttui Juhanin olkaan. "Oletko ollut täällä ennen?"
"Kyllä montakin kertaa, eilen olin täällä Kustaan kanssa."
"Oletko ennen nähnyt tuon suuren pöydän olevan arkun?"