"En, eikä se ole ollut, ei ollut eilenkään!"
"Koettakaamme saada se pois, kenties Kustaa on arkussa", puuskahti Kätchen melkein kauhusta kirkaisten. Pöytä näytti raskaammalta kuin se oli. Kolahtaen se putosi lattiaan, ja Kätchen jaksoi yksinkin nostaa arkun kannen. Vaatteita… ei mitään muuta kuin vaatteita. Hän tuijotti niihin melkein epätoivoissaan, mutta sitten hän tuli ikäänkuin ohimennen kohottaneeksi päällimäistä riepua. Kustaa makasi siellä jäykkänä ja liikkumatonna.
Molemmat päästivät kirkaisun.
Kätchen koetti nostaa Kustaan pois, mutta tämä oli hänelle aivan liian raskas.
"Juokse, Juhani, kutsu tänne joku, mutta älä virka mitään. Joudu vain!"
Juhani juoksi ja huusi täyttä kurkkua: "Olemme löytäneet Kustaan! Hän makaa arkussa!"
Sillaikaa neuvokas tyttö oli kavunnut varovasti arkkuun pikku veikon luo. Hän tunnusteli hänen käsiään ja käsivarsiaan. Ne olivat pehmeät ja taipuisat. Hän pani korvansa hänen suunsa eteen. Hengitys oli tasainen, vaikkakin heikko. Silloin hän pisti käsivartensa nukkuvan pään alle, aikoen herättää hänet suudelmillaan.
Samassa syöksyi parisenkymmentä henkeä portaita ylisille.
"Älkää säikyttäkö häntä", sanoi Kätchen kuiskaten. "Hän nukkuu hyvin raskaasti."
Varovat kädet tarttuivat häneen ja kantoivat hänet huoneeseensa.