"Luultavasti hän on unohtanut jotakin", vastasi Kristina rouva.
"Miksi isä itki?" kysyi pienokainen.
"Itkikö hän?"
"Itki, poskeni aivan kastui, kun hän suuteli minua."
"No, silloin tulee hän pian takaisin."
Pian hän tulikin, ja silloin hän tahtoi saada selon pienimmistäkin seikoista. Sen jälkeen Kustaa sai kuulla, että hän oli liian vanha linnunlaulun matkinnalla puijattavaksi. Mutta lopuksi isä otti Katin polvelleen, taputti häntä hellästi poskelle ja sanoi: "Pyydä minulta mitä tahdot, ja jos se on mahdollista, tahdon täyttää toivomuksesi."
Kätchen punastelihe hämillään. "En toivo mitään", sanoi hän.
"Onnellinen lapsi, voit vielä kerran toivoakin", virkkoi isä.
Kukaan ei muistanut nähneensä herttuaa niin iloisena kuin tänään. Oli kuin kaikki huolet olisivat puhalletut pois ja hän omistaisi entistään varmemmin sen, jota enimmän rakasti. Kenties hänestä oli nyt rakennettu parempi perusta hänen tuleville toiveilleen. Herran käsi oli suojellut hänen perhettään, ja mitä hänellä oli pelättävää Hänen turvissaan.
Mutta hänen täytyi estää kaikki useammat yritykset siihen suuntaan, ja hän ryhtyikin tarpeellisiin varokeinoihin. Mutta sitten hän kirjoitti ja lähetti kirjeen ja käski heti sen jälkeen, että kauniisti sisustettu huone oli pantava kuntoon pitkäaikaista vierasta varten.