* * * * *
Leskikuningatar saapui aatonaattona, ja hänet otettiin juhlallisesti vastaan. Hän oli nyt jo aivan valkohapsinen, mutta piirteet olivat jalot ja kauniit kuten ennenkin. Hänen olennossaan oli sellaista viehkeää arvokkuutta, joka vaikutti syvästi kaikkiin.
Edellisinä päivinä oli linnassa melkein suunnattomasti keitetty, leivottu ja paistettu ja pantu olutta. Niin mieskuin naispalvelijatkin juoksentelivat ristiin rastiin kuin päättömät kanat, ja eri ruokalajien määrä nousi mahdottomiin.
Jouluaatto vietettiin ainoastaan perheen kesken, ja ennen ateriaa jaettiin lahjat. Mahdottoman pitkäksi kävisi kuvailla mitä kukin sai. Sillä kukaan ei jäänyt ilman, yksin hovineitsyetkin saivat vaatimattoman osansa. Ilo ja hilpeys nousi ylimmilleen.
Ja kun lopuksi vierivät sisään pienet vaunut, joissa istui oikea ihmeotus, silloin pojat kirkuivat ihastuksesta ja sanoivat, etteivät he ollenkaan pelänneet, vaikka viisaasti pysyivätkin loitolla.
"Kas tässä joululahjani pojilleni", sanoi herttua. "He kuitenkin saavat sen vain joksikin aikaa."
Tällöin ihmeotus väänteli päätään ja mulkoili silmillään, niin että leskikuningatar selitti sen näyttävän aivan kamalalta.
"No, kuka tulee tänne ensiksi tutustumaan lahjaansa?" kysyi herttua.
Kustaa otti Katia kädestä. Jos tämä tahtoi tulla mukaan, ei hän pelännyt.
Kati sanoi, että hänen oli mentävä yksin. Mutta siihen hänellä ei ollut lainkaan halua.