Herttua huomasi sen ja hymyili mielessään. "Minulla ei ole mitään vastaan", tuumi hän.
Pidot jatkuivat juhlallisuuksineen koko viikon. Leskikuningattaren vierailu siihen oli lähinnä syynä. Monet tahtoivat nähdä häntä, ja hänkin puolestaan tahtoi olla vanhojen ystäväin parissa.
Loppiaisiltana kulkivat kuten tavallisesti köyhät ylioppilaat ympärinsä Betlehemin-tähtineen ja lauloivat kaikissa taloissa saaden muutamia kolikoita palkakseen.
Linnassa heidät aivan kutsuttiin sisälle ja kestitettiin runsaalla mitalla.
Linnan palvelusväki tungeskeli heidän ympärillään, sillä muuan ylioppilaista sanoi voivansa pitää tulta suussaan. Ja kaikki tietysti tahtoivat nähdä sen ihmeen oikein läheltä.
Kustaa ja Juhani riensivät alas kuulemaan laulua, ja heidän uusi opettajansa seurasi heidän mukanaan.
Kun he juttelivat luvatusta ihmenäytteestä, sekaantui Juhani Skytte keskusteluun ja sanoi ääneensä, että se oli ilmeistä petosta. Ylioppilaskin myönsi lopulta, että kun hän pisti palavia tappuroita suuhunsa, poltti hän aina pahoin suunsa. Näytäntönsä jälkeen lähti koko joukko tiehensä, ja katsojat hajaantuivat. Mutta voi, Juhani oli poissa. Skytte ei ollut tullut pitäneeksi häntä silmällä. Oli aivan käsittämätöntä, miten hän oli joutunut kateihin. Mutta ei ollut aikaa tuumailuihin. Hän jätti Kustaan Heidin rouvan ja Kätchenin huostaan, pyysi viimeksimainittua ilmoittamaan herttualle ja riensi etsimään Betlehemin-tähden kantajaa.
Hänen epäluulonsa yltyivät, kun joku sanoi hänelle, että ylioppilaat olivat jo hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin.
Epätoivoissaan suuntasi hän askeleensa etelätullin luo kadulle, jolla kaikista vähimmän liikuttiin. Juuri aikoessaan poiketa maantielle keksi hän tulensyöjän, joka meni pieneen viheliäiseen tupaan aivan tulliportin vieressä. Hän riensi jälkeen, mutta portti oli lukossa. Hänen kolkutettuaan avasi sen hetkisen kuluttua vanhahko, huonosti puettu mies. Mutta vieraan nähdessään kävi mies kalmankalpeaksi.
"Minä tahdon puhutella ylioppilasta, joka äsken tuli tähän taloon", sanoi Skytte.