Mutta herttuatarta hämmästytti enimmän se, että Alliagan kasvoilla silminnähtävästi vaihtui väri tyttöä katsellessaan.
Pater luki rukoukset kirkkaalla, helähtelevällä äänellä. Elsa katsoi ihaillen häneen eikä luullut koskaan nähneensä, miehekkäämpiä, jalompia kasvoja.
Aterian jälkeen tarjosi ruhtinatar puolisolleen käsivartensa ja vei hänet toiseen huoneeseen. Toiset seurasivat jälestä.
Siellä oli pöydällä sitra. Herttuatar otti sen, näppäili sitä ja lauloi heikolla äänellä pienen laulun.
Ruhtinas nyökkäsi hyväksyvästi päätään. Ensimäinen hovineitsyt otti sen jälkeen sitran valtiattareltaan ja sanoi syvään kumartaen: "Onnettomuudeksi en voi laulaa." Sen jälkeen antoi hän sen toiselle neitsyelle, joka samoin menoin ojensi sitran Elsalle.
Tämä otti sen punastuen. "Onko minun laulettava?" kysyi hän kainosti katsoen herttuattareen.
"On", vastasi tämä vilkkaasti. "Laula joku ruotsalainen laulu."
Elsa soitteli hieman alkusäveliä ja lauloi sen jälkeen kirkkaalla ja täyteläällä alttoäänellä Eerik kuninkaan laulun kuningattarelleen:
"Ei kultaa ole Kaarinalla,
mut armahampaa hällä on"
j.n.e.
Laulu miellytti kaikkia, ja kun se oli lopussa, nousi ruhtinas nopeasti. "Vespera, olen unohtanut vesperan!" huudahti hän.