"En, teidän armonne."
"Sinun ei tarvitse kuulla sitä vastakaan." Näin sanoen veti hän syrjään uutimen, joka peitti ikkunalaudotuksen, ja näytti pienen pyöreän aukon. "Tämä on puhetorvi, joka menee alas puolisoni huoneeseen. Odotas, niin kuulet."
"Onko vaaliruhtinas siellä?" kysyi hän torveen.
"Hänen armonsa on kirkossa", kuului vastaus.
Elsa oli vaalennut. "Kuka on voinut…?" sanoi hän.
"Varmasti vain joku syntinen ihmiskieli", huudahti jalo nainen.
"Sinua on karkeasti petetty, lapsi parka."
Elsa seisoi kiihtymyksestä vavisten.
"Etkö epäile ketään?"
"En, mutta tässä on eräs kirje, ja pyydän teidän armoanne toimittamaan sen oikealle omistajalleen. Sain sen aivan äsken."
Se oli ruhtinas Leopoldin käsialaa ja hehkuva lemmentunnustus. Hän rukoili Elsaa salaiseen kohtaukseen, josta riippui heidän molempain tulevaisuus.