"Niin, jokaisella on omat sisäiset kokemuksensa", virkahti Samuel
Niilonpoika käyden yhtäkkiä vakavaksi.
Eräänä aamuna olivat he pikku kävelyllä jäällä aivan linnanmuurin edustalla. Sumu oli niin sakea, ettei heitä voinut nähdä linnasta, ja Gyllenhjelm selitteli ystävälleen, miten sumussa voisi huomaamatta päästä vihollisen laivojen luo ja sytyttää ne tuleen.
Tästä keskustellen palasivat he leiriä kohden. Mutta ilma oli sillä välin hieman selvinnyt, ja linnasta suhahti luoti, joka olisi koitunut Samuel Niilonpojan surmaksi, ellei hän olisi livennyt iljanteella ja keikahtanut kumoon, niin että luoti vingahti hänen päänsä yli.
"Ihmeellistä!" tuumi hän. "Tavallisesti en ole mikään köntys jaloiltani."
"Minä puolestani uskon, että kaikki on määrätty edeltäpäin", sanoi
Gyllenhjelm.
"Olen minäkin huomannut, että olen jokseenkin epäitsenäinen toiminnassani."
"Mistä sen päätät?"
"Tahdon usein toista, mutta olosuhteet vievätkin minut toisaalle."
"Sehän todistaa, mitä olen sanonut."
"Ei aivan. Voin myös noudattaa omaa tahtoani, mutta kadun sitä aina."