Vihdoin erottiin.
"Oletko tyytyväinen?" kuiskasi Kustaa salavinkaan kauniille neitsyelle.
"Kiitos ja siunaus!"
Sellaisten sanojen jälkeen saattoi nukkua hyvin, ja seuraavana aamuna oli Kustaa mitä parhaimmalla tuulella ja odotti pelottomasti keskustelua kuningattaren kanssa.
Mutta hän tunsi huonosti äitinsä luullessaan tämän antavan myöten.
"Sinä tahdoit nöyryyttää minua, osoittaa minulle voimattomuuteni, ja minä kestin sen", sanoi äiti. "Mutta petyt pahoin, jos luulet, että tulen milloinkaan suostumaan liittoon, joka on arvoton sekä sinulle että minulle. Mitä minä välitän sinun ruotsalaisista neitsyistäsi! Kauniita hanhia, jotka osaavat vain käyristellä kaulaansa, tuhmia ja ylpeitä! Ainoastaan kuninkaan tai ruhtinaan tytär on sinun arvoisesi, siitä koituu hyödyllisiä suhteita muissa maissa, avioliitosta oman maan neitsyen kanssa koituu vain hajaannusta, kateutta ja ylimielisyyttä."
"Kellä valta on, hänen on pidettävä moista silmällä ja tukahutettava se syntymässään", vastasi kuningas.
"Niin, tiedänhän, että sinä teet mitä haluat; kuningasko välittäisi äitinsä neuvoista ja kehoituksista; äidin tietysti päinvastoin täytyy langeta polvilleen ja pyytää anteeksi ja lopuksi palata kotiin katkerin kyynelin ja rukoilla Jumalalta vapautusta tästä surunlaaksosta."
"Äiti!" huudahti Kustaa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Äiti painautui häntä vasten.