Hänen tarkoituksensa oli ollut sen lisäväen kanssa, jonka hänen käskyjensä mukaan oli pitänyt kokoontua sinne talven aikaan, lähteä heti De la Gardie'n avuksi, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei ollut vielä saapunut Ruotsista ainoaakaan lippukuntaa.
Ei ollut vielä hankittu niitä varastojakaan, jotka tarvittiin odotetun lisäväen ylläpitoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaminen, ja odottaessa oli huolehdittava muona- ja ampumavarojen ja rehun hankinnasta.
Tämä oli kuitenkin niin vaikeaa ja vei niin paljon aikaa, että kuningas vasta elokuun lopulla pääsi lähtemään sotakentälle.
Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle vieras, ja kun sanottiin nimi: "Kenraaliluutnantti Kaarle Gyllenhjelm!" hypähti Kustaa pystyyn ja riensi häntä vastaan. He vaipuivat pitkään, sydämelliseen syleilyyn.
"Kuninkaani!"
"Veljeni!"
Kuinka paljon sanoivatkaan nämä sanat!
Kustaa Aadolf asetti hänet viereensä istumaan. "Tarvitsen oikein tarkoin katsella ja tunnustella rakkaita kasvojasi", sanoi hän liikutettuna. "Kaksin kerroin rakkaita, sillä ne muistuttavat isästämme."
Gyllenhjelm kumarsi, ja pari petollista kyyneltä vierähti hänen poskilleen. "Pitkä vankeus on tehnyt minut hentomieliseksi", virkkoi hän hämillään.
Muutamin sanoin hän kertoi miten vihdoinkin oli päässyt Puolan vankeudesta.