"Juuri menneiden aikojen muisto minua sekä kiusaa että ilahuttaa."
"Kuinka tarkoitat?"
"Anna minun istua tähän jalkoihisi ja pidellä kättäsi, niin sanon sinulle sen."
Katarina ei uskaltanut kieltää, ja Juhana aloitti kertomuksensa.
"Tiedäthän hyvin, että olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan taaksepäin. Kun kukaan muu ei voinut vaikuttaa minuun mitään, kuulin ja tottelin sinun kehoituksiasi — en muista tuolta onnelliselta ajalta ainoaakaan tapausta, jossa sinä et olisi ollut mukana ja tähtenä tuikkinut valoa ja iloa kaikkialle… Tuli sitten aika, jolloin väikyin epätoivon ja rajattoman riemun vaiheella, aika, jolloin aloin käsittää tunteideni laadun sinua kohtaan. Etkö muista epätoivoani, kun luulin, että sinut aiottiin naittaa pois! Ainoastaan sinun omat vakuutuksesi saattoivat minut tyynnyttää, ja minä olin sinulle siitä niin kiitollinen ja niin onnellinen saadessani olla lähelläsi, että tahdoin kaikkea mitä sinäkin; katse silmiisi sanoi minulle oliko minun tehtävä niin vai näin, onneni, koko elämäni kohtalon olin pannut sinun käsiisi, sinä ymmärsit minua paremmin miten oli paras…"
"Ja niin suuren vastuun sälytit minun kannettavakseni", puuskahti
Katarina, joka tuskin saattoi hillitä liikutustaan.
"En syytä sinua, Kätchen, sanon vain miten oli", vastasi Juhana. "Kuule nyt edelleen. Olin tullut Itä-Göötanmaan herttuaksi ja muutin sinne, sillä minun oli poistuttava läheisyydestäsi, koska olin kihlautunut sisaresi kanssa… Herrani keksivät kaikkea mahdollista minua huvittaakseen, mutta minua ei ilahuttanut mikään, ei miellyttänyt mikään, ja minä tunsin tyhjyyttä, jota ei kukaan voinut täyttää. Rahoja en osaa hoitaa, eivätkä ne kuunaan riitä mihinkään. Silloin kuiskasi käärme korvaani: Ruotsissa on monta lääniä, ja kuninkaana voisit veroittaa niitä kaikkia. Se ajatus kasvoi ja herätti monia muita samansuuntaisia. — Kuningas voi mennä naimisiin kenen kanssa tahtoo, ja jos sinä olisit puolisoni, tulisin miksi vain tahtoisit… Oi, Kätchen, Kätchen!" Hän painoi hänen kättään vasten poveaan. "Tiedät, että olen maan oikea, laillinen kuningas, sano, että minun on otettava kruununi, Kustaa saa tulla hallituskumppanikseni, hän saa kernaasti hallita maata ja valtakuntaa, kunhan sinä vain olet minun, minun!"
Hän tahtoi vetää Katarinan syliinsä, mutta kohtasi niin kylmän ja torjuvan katseen, että kääntyi pois.
"Olen pahoillani, että teidän korkeutenne on joutunut tekemisiin niin kelvottomain neuvonantajain kanssa", virkkoi Katarina. "Mutta niin tavallisesti käy, jolleivät ruhtinaat itse voi eroittaa oikeaa väärästä. Autuas isävainajani on opettanut minulle, että kuninkaat ovat kansaa varten, mutta teidän korkeutenne neuvonantajat ovat olleet sitä mieltä, että kansat ovat kuninkaita tai oikeastaan hänen kätyreitään ja imartelijoitaan varten, jotka käyttävät hänen virheitään ja heikkouksiaan hyväkseen."
Hän olisi voinut jatkaa kuinka kauan tahansa toisen häntä keskeyttämättä. Mutta nähdessään Juhanan samalla kertaa hervottoman ja kiihtyneen ulkonäön suli hänen harminsa ja suuttumuksensa mitä hellimpään osanottoon, ja hän huudahti: "Juhana, veljeni, nuoruuteni rakkain ystävä, ovatko he onnistuneet eksyttämään sydämesi velvollisuuden tieltä!"