Heinäkuun 30 päivänä leiriytyi Kustaa Aadolf Pihkovan edustalle, ja Cabeljou, joka "sattumalta" oli Narvassa kuninkaan saapuessa ja sitten seurasi häntä Pihkovaan, neuvoi hänelle asunnon, jonka luuli sopivan hänen majesteetilleen.
Se oli Peipuksen rannalla sijaitseva luostarirakennus, jota ympäröi mitä ihastuttavin puutarha. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja lintujen laulua, ja aaltojen loiske itse kasteli nurmikenttiä.
Kuningas ihastui paikan kauneuteen ja huudahti: "Tämä on paratiisi ja toivoakseni ilman käärmettä."
Mutta oli käärmekin.
Kuningattaren luota lähdettyään oli Abraham Cabeljou heti mennyt kotiin tyttärensä luo.
Yksin ollessaan täytyi hänen melkein karjua raivosta ajatellessaan mitä oli tehtävä ja kirota omaa arkuuttaan. Mutta sitä ei voinut mitenkään välttää, kuningatar oli säälimätön, ja uhri oli toimitettava.
Vanha palvelijatar, joka avasi oven Margaretan huoneeseen, kuiskasi, että neitsyt nukkui.
"Onko hän sairas?" kysyi isä pelästyneenä.
Ei, mutta tyttö oli vihoissaan, kun ei päässyt ulos aamupäivällä. Sitä paitsi jätettiin isälle kirje, joka oli osoitettu tyttärelle, mutta jonka isä epäröimättä avasi.
Kirje oli nuorelta mieheltä, joka oli äsken päässyt kellosepäksi ja joka pyysi ja rukoili häntä kanssaan karkaamaan; heti naimisiin mentyään palaisivat he pyytämään isältä anteeksi.