Sotapäällystö, ennen kaikkia kuningas, käsitti vihdoin, että taistelu oli turha, ja piirityksestä päätettiin lakata, varsinkin kun lisääntyvä kivulloisuus sotajoukon keskuudessa ja myöhäinen syksy teki välttämättömäksi hankkia talvikortteeri joukoille.
Viisi viikkoa oli kuningas viipynyt Pihkovan edustalla. Hän oli tullut sinne valoisin, hyvin toivein, melkeinpä voitonvarmana, ja hänen unelmissaan hymyili Ebba Brahe häntä vastaan. Hän, Ebba, oli hänen voittonsa seppelöivä!
Kuinka toisin kaikki oli käynyt! Pihkova oli valloittamatta, ja hänen turhat piirityskokeensa olivat maksaneet hänelle Evert Hornin ja monta muuta urheaa soturia. Mutta hän oli kärsinyt toisenkin tappion, joka kohotti synkän pilven hänen otsalleen ja oli riistänyt häneltä jotakin rajattoman kallista: itsekunnioituksen! Hän ei ollut enää yhtä puhdas sydämeltään kuin ennen; kun hän rukoili, oli synkkä pilvi hänen ja hänen Jumalansa välillä.
Synti jättää ilkeitä tahroja, ja Kustaa Aadolf tunsi, että se oli muuttanut hänen elämänsä suunnan. Hän ei ollut enää Ebbansa arvoinen, Ebban täytyi halveksia häntä, sillä hän oli rikkonut valansa ja ihastunut kevytmielisen naisen sireenisäveliin. Kuinka tämä olikaan häntä houkutellut houkuttelemastakin päästyään, ja kuinka hän oli, unohtaen lupauksensa, unohtaen rakkautensa, vähitellen taipunut, kunnes vihdoin oli vaipunut naisen syliin! Huumaus oli lyhyt, mutta herääminen kaikista katkerin mitä hän oli kokenut elämässään.
Epätoivoon hän ei saanut heittäytyä, olivatpa tunnonvaivat kuinka tuskalliset tahansa, katumukseen sisältyi sovituksen lupaus. Katumus teki hänet entistä lujemmaksi, ja tästä lähtien hän tahtoi elää ainoastaan maalleen ja kansalleen ja luottaa itseensä entistä vähemmän.
Epäonnistunut retki Pihkovaan päätti vuoden sotaretken, ja Kustaa palasi Narvaan. Parhaansa mukaan koetti hän peitellä vastoinkäymistään julistuttamalla valtuutettunsa kautta rauhankongressissa, että ruotsalaiset olivat lakanneet piirityksestä edistääkseen siten rauhanneuvotteluja.
Nämä jatkuivat tosin, mutta niin äärettömän vitkallisesti, että kului kolme kuukautta, ennenkuin molemminpuoliset suojeluskirjeet voitiin vaihtaa.
Edellisellä matkallaan läpi Suomen oli Kustaa Aadolf Turussa oleskellessaan luvannut tulla sinne takaisin niin pian kuin suinkin, ja nyt vuoden sotatointen päätyttyä vaati hänen sydämensä häntä täyttämään lupauksensa.
Jo Narvasta hän lähetti marraskuun 1 päivänä 1615 kaikille maan säädyille kutsumuksen saapua Helsinkiin keskustellakseen edusmiesten kanssa "muutamista tärkeistä, meidän ja teidän menestystä koskevista asioista".
Kamariherra Lauri Sparre lähetettiin edeltä Helsinkiin osa hoviväkeä mukanaan, ja joulukuun alussa lähti Kustaa Aadolf itse Narvasta vielä kerran taivaltaakseen pitkän matkan ympäri Suomen lahden. Mutta matka teki hänelle hyvää. Raittiit tuulet kevensivät hänen raskasta mieltään. Korkea, sininen taivas herätti hänessä iloista luottamusta, ja kun tuli yö, näyttivät taivaan kaikki tähtisilmät lempeästi silmäilevän alas häneen. Hän oli matkalla sorretun kansan luo, joka tarvitsi apua, ja iloinen varmuus, että Jumala oli valinnut hänet sen pelastajaksi, täytti hänen mielensä sovituksen tunteella. Tammikuun lopulla 1616 oli kuningas jo perillä, iloisempana ja tyytyväisempänä kuin pitkiin aikoihin.