Jo muutamia päiviä ennen oli kuninkaan kutsukirje koonnut Helsinkiin seuran niin lukuisan ja loistavan, etteivät kaupungin porvarit Vantaan suulla olleet sellaista elämässään nähneet. Aatelisto oli saapunut miehissä, ja heihin liittyivät sotapäällystön edustajat. Pappissäätyä, jota tuli edustaa kahden kapitulinjäsenen ja kirkkoherran joka kihlakunnasta, johti Suomen iäkäs piispa Eerik Sorolainen. Kaupungeista oli kutsuttu kustakin pormestari, raatimies ja porvari, joka kihlakunnasta kaksi talonpoikaa.
Kohta saavuttuaan, tammikuun 22 päivänä, avasi kuningas maapäivät puheella, jossa mainitsi syyt Venäjän sotaan, ja kuvasi niitä vaaroja, joita Sigismundin paavilliset vehkeet valtakunnalle tuottivat. Kaikkien velvollisuus oli yksimielisesti kokoontua kuninkaansa ympärille, varoa puolalaisten vihamielisiä vehkeitä ja hengellä ja omaisuudella auttaa kuningasta hänen koettaessaan palauttaa rauhaa ja parempia oloja.
Sen jälkeen astui esiin sihteeri lukien ne "pykälät", joista kuningas tahtoi kuulla säätyjen mieltä. Ne koskivat turvallisempaa yhteyttä Suomen kaupunkien kesken, lujempaa puolustusta Venäjää vastaan, uutta sotarasitusta maaretkiveron nimellä ja uutta kyytiasetusta Ruotsin mallin mukaan.
Tähän päättyi säätyjen ensi istunto, ja kunkin säädyn oli erikseen pohdittava kuninkaan esityksiä.
Kymmenen päivän kuluttua oli työ päättynyt. Päätöksessä ilmeni mitä suurin luottamus nuoren kuninkaan viisauteen ja terveeseen arvosteluun. Säädyt lupasivat seista yhtenä miehenä kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja jollei tsaari suostunut kohtuullisiin rauhanehtoihin, oli Suomen kansa kuninkaansa johdolla uhraava henkensä ja verensä sotaan venäläisiä vastaan.
Säädyt suostuivat kaikkiin kuninkaan esityksiin, ja samalla julaistiin Ruotsin valtakunnan kaikille säädyille osoitettu kirjoitus, jossa ilmoitettiin hyväksytystä sotaverosta ja lausuttiin toivomus, että Ruotsin asujamet rientäisivät auttamaan epävarmalla rajalla asuvia veljiään. Mutta lisäksi tehtiin lukuisia valituksia epäkohdista ja anomuksia niiden korjaamiseksi. Ja maapäiväin päätyttyä antoi kuningas monia päätöksiä noiden valitusten johdosta. Vaasalle ja Oululle vakuutettiin yksinoikeus kauppaan Pohjanmaan rahvaan kesken, länsi-Suomen rahvasta velvoitettiin supistamaan kaupungille vahingollista purjehdustaan ja talonpojille säädettiin huojennusta laittomista kyyti- ja muista rasituksista.
Helsingin säätykokous oli siitä merkillinen, että silloin Suomen säädyt kuninkaansa johdolla olivat koko valtakunnan asiain etupäässä.
Helsingistä Kustaa Aadolf lähti Turkuun, jossa viipyi kolme kuukautta, käyden sillä välin pikimältään Porinkin seudulla. Lukemattomat epäkohdat ja valitukset vaativat täällä tarkastusta, ja miehissä talonpojat käyttivät vanhaa totuttua oikeuttansa päästä mieskohtaisesti kuninkaansa puheille.
Kaikissa Ruotsista saapuneissa kirjeissä lausuttiin hartaita toivomuksia, että kuningas pian palaisi. Oxenstjerna kirjoitti, että hänen majesteettinsa oli välttämättä palattava Ruotsiin, koska monet asiat vaativat hänen läsnäoloaan. Kuningatar kirjoitti kaipauksestaan, yksinäisyydessään tarvitsi hän rakasta poikaansa, johon saattoi nojata. Kaarle Filipiltä tuli iloisen nuorekkaita kirjeitä. Hän ei voinut käsittää, kuinka veli niin kauan saattoi viihtyä poissa Tukholmasta. Itse hän oli viettänyt iloisen joulun ja tanssinut kaikkein kauneimpain neitsytten kanssa. Kätchen kertoi onnestaan, hän vain ikävöi rakasta veljeään hänkin.
Mutta kukaan ei maininnut hänestä sanaakaan. "Ebba on unohtanut minut", tuumi Kustaa, "tai hän ei tahdo antaa anteeksi!" Kuinka tahansa, hänen täytyi lähteä, asiat vaativat, ja yhä suurempi ikäväkin hänellä oli Ruotsiin.