Elfsborgin lunnaat painoivat kovasti niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, ja kuningas virkkoi itse, että tämä veroitus oli "maansyöpä, josta ei kukaan päässyt vapaaksi".
Aina kuninkaallisen huoneen jäsenistä, aatelistosta ja virkamiehistä alhaisimpiin palvelijoihin saakka kaikkien täytyi antaa avustuksensa määrätyn laskutavan mukaan.
Ainoa ihminen maassa, joka säilytti itselleen oikeuden antaa mielensä mukaan, oli leskikuningatar, mutta hän olikin kaikkien kesken tunnettu ahneudestaan, eikä kukaan häneen liioin luottanut, kun hänen omat etunsa olivat vaarassa Esimerkkinä mainittakoon tapaus, jolloin hänen päähänsä pisti suorittaa suoraan Tanskan kuninkaalle osa lunastussummasta. Siitä ei Kustaa Aadolf kuitenkaan ollut varma, vaan kirjoitti äidilleen, että kuitti oli toimitettava hänelle, "niin ettei siinä vain ole mitään vilppiä".
Elfsborgin lunnaat teki ylen raskaiksi varsinkin se seikka, että ne oli suoritettava kilisevässä rahassa, sillä sellaista oli useimmin paikoin maata vaikea hankkia. Aikaisempina aikoina oli kaupunkien porvareilla ollut jonkun verran säästettyä hopearahaa, jolla saattoivat korkeaa korkoa vastaan auttaa kruunua, mutta nyt oli köyhyys melkein suurempi kaupungeissa kuin maalla, ja kaikkialla valitettiin työn puutetta. Jos käsityöläiset tekivät työtä kruunulle, eivät he saaneet siitä maksua. Kauppa oli lamassa, tulli sietämätön, ja lisäksi aatelismiehet kävivät julkikauppaa kaikkialla maassa ja riistivät kaiken ansion kaupunkien kauppamiehiltä. Sentähden useissa kaupungeissa porvarit selittivät suoraan, etteivät he köyhyytensä tähden voineet maksaa veroa.
Sellaiset uutiset odottivat kuningasta hänen saapuessaan Tukholmaan. Valtiokansleri myönsi, että asema oli epätoivoinen, ja kuningas ja Oxenstjerna koettivat kaikin keinoin estää kansaa "joutumasta hunningolle." Verojen vähennys oli tosin auttava keino, mutta samalla oli valtio vaarassa joutua perikatoon.
Tanska ei edes suostunut ottamaan osaa lunnaista vastaan hyvissäkään tavaroissa, vaikka sitä ehdotettiin.
Rajattomalla vaivalla haalittiin kokoon vaadittu summa. Kuningas itse sulatutti muutamat jäljelläolevat hopeakannunsa, ja valtaneuvokset lyötättivät samoin rahaa omista hopeistaan. Vuoden 1616 alussa vietiin summa sadan ratsumiehen vartioimana Halmstadiin, jossa se luovutettiin Tanskan kuninkaan kuittia vastaan.
Seuraava maksu oli tapahtuva vuonna 1617 Elfsborgissa.
Tähän aikaan ahdisti maata huoli toisensa jälkeen. Huhut puutteesta ja tyytymättömyydestä, joka vallitsi maassa, olivat levinneet kauas sen rajojen ulkopuolelle, ja kuningas Sigismund, joka vaani jokaista tilaisuutta sekautua Ruotsin asioihin päästäkseen "takaisin entiseen asemaansa", ei luonnollisesti hidastellut käyttäessään suotuisaa tilaisuutta.
Heti kuninkaan lähdettyä Venäjän sotaan oli Puolasta salavihkaa kuletettu kavaloita kirjeitä Ruotsiin. Strengnäsin piispallekin antoi muutaman sellaisen muuan danzigilainen merimies, joka siitä huvista pistettiin vankeuteen. Jönköpingin seuduilla yhytettiin samoin sellainen veitikka, jonka linnanpäällikkö pisti kiikkiin.