Mistä saada rahoja maan tarpeihin? Se oli alituisena keskustelunaiheena kuninkaan ja valtiokanslerin välillä. Viimeksimainittu virkkoi eräässä sellaisessa tilaisuudessa, että leskikuningattaren eläkealueista ja herttuain ruhtinaskunnista koitui niin suuria tappioita, että muiden maakuntien oli mahdoton tyydyttää valtion tarvetta; sitä paitsi korkeat herrasväet isännöivät mielensä mukaan välittämättä maan laeista.
Kuningas myönsi sen todeksi, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua siitä kuningattarelle. Mitä Juhana herttuaan tuli, niin hän oli sairas ja suosikkiensa käsissä.
Tässä keskustelussa oli kuulijoita, ja se kerrottiin kuningattarelle.
Hänen oikeuksiaan tahdottiin rajoittaa, ja se täytyi estää.
Hänen käskystään laati Nils Chesnecopherus kirjoituksen, joka näytti toteen, että perintöruhtinailla oli oikeus käskeä ritaristoa ja aatelistoa omissa ruhtinaskunnissaan ratsastamaan heidän lippunsa alla ja että heidän yleensä oli oltava täysin itsenäisiä kunkin herttuakunnassaan. Chesnecopherusta käskettiin huolellisesti kätkemään tämä paperi, kuningatar oli sitä vastedes käyttävä.
Kiihdyksissään siitä, että tahdottiin puuttua hänen oikeuksiinsa, kertoi kuningatar Kaarle Filipille vääryydestä, joka oli tekeillä, ja kirjoitti Juhana herttualle, että oli parasta pitää silmänsä auki, muuten saattoi tapahtua merkillisiä muutoksia herttuakunnissa.
On tuskin luultavaa, että herttua itse kiinnitti huomiota tähän hyväntahtoiseen neuvoon, mutta hänen ympäristönsä oli heti valmis toimimaan yhdestä tuumin kuningattaren kanssa.
Onneksi ei Kustaa Aadolf tiennyt tästä mitään. Ja Oxenstjerna, vakuutettuna siitä, että huolet hälvensi parhaiten työ, kiinnitti kuninkaan ajattelemaan ja laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä, joka oli esitettävä säädyille. Sitä paitsi se vaara, joka uhkasi valtakuntaa ulkoa päin, antoi heille alituiseen aihetta vakaviin neuvotteluihin.
Aselepo Puolan kanssa oli kulunut loppuun vuoden 1611 alkaessa, ja sen uudistuminen oli tärkeää. Tämä olikin tapahtunut edellisenä vuonna, mutta puolalaiset olivat tällä kertaa taipumattomampia kuin koskaan. Oli selvää, että he tahtoivat syystä tai toisesta vitkastella. Koko kesän 1616 pelkäsikin Ruotsin rannikko väestö puolalaisten joukkojen odottamatonta hyökkäystä.
Sitä paitsi lisäsivät yleistä levottomuutta liioitellut kertomukset puolalaisten suurista varustuksista ja väenpestauksista Preussissa ja Saksassa.
Kaikki uskoivat näitä huhuja, niin kuningas ja neuvostokin, joka kauan oli odottanut rajuilman puhkeamista.